Intermezzo

Odotin Sally Rooneyn uusinta paljon, ja Intermezzo lunasti odotukset. Tavallaan tuttua Rooneyta ja silti jotain uutta. Luin kirjaa pitkin pimeintä syksyä Brysselissä, Irlannin tihkusateeseen oli helppoa samaistua.

Kirjassa toisistaan etääntyneet veljekset opettelevat elämää isänsä kuoltua ja käsittelevät surua tahoillaan ja tavoillaan. Nuorempi veli Ivan pelaa shakkia ja rakastuu itseään reilusti vanhempaan Margaretiin, jolle ikäero suhteessa on vaikeaa hyväksyä. Vanhempi veli Peter dokailee, sekoilee ja seilaa exänsä, seesteisen ja hillityn Sylvian ja nuoren säädön, epävakaan ja asunnottoman Naomin välillä.

Ivanin ja Margaretin storyline on nautinnollinen, jotenkin herkkä ja liikuttava. Peter vaikuttaa helvetin rasittavalta ja itsekeskeiseltä mieheltä, Ronja Salmi sanoi hyvin siitä, miten "naiset antavat hänen vaikeilla omista tunteistaan huolimatta". Sylvian hahmoa on vaikea ottaa todesta, hän on Peterille kuin pyhimys.

Perhesuhteet ovat vaikeita, ihmissuhteet ovat vaikeita. Kirjan parhaita hetkiä ovat kun kulissit sortuvat tai lasketaan sivuun ja henkilöt tuntuvat olevan rehellisiä toisilleen, sanovan sen mitä tarkoittavat ohipuhumisen tai puhumattomuuden sijaan.

Välttelin muiden arvioita ennen kuin sain kirjan luettua loppuun. Long playn kulttuuritoimituksen juttu oli ehkä itsetarkoituksellisen piikikäs, mutta ihan nokkela. Mitä luimme kerran -blogin Laura haastaa sitä omassa arvioissaan sujuvasti. Ronja Salmi kommentoi Instagramissa ylpeyden ja häpeän teemoja, ja toisaalta hahmojen pahvinmakuisuutta ja kerrontatyyliä, joka saa kirjan tuntumaan televisiolta.

Minulle on aina hyvä merkki kirjasta, että Intermezzosta tekisi mieli keskustella useiden omani elämäni ihmisten kanssa kasvokkain. Miten olisi lukupiiri?