Alppikiipeilykurssi Chamonix'ssa
Epävarmuus leimasi kesän suunnitelmia, kuten tietysti kaikilla muillakin. Kesäkuun puolella ilmoittauduin kuitenkin alppikiipeilyn tekniikkakurssille Chamonix'hin. Vuorilla on helppoa pitää väliä ihmisiin ja kesä ilman kiipeilyä tuntui tympeältä ajatukselta. Onneksi koronatilanne oli elokuun alussa sillä mallilla, että uskalsin lähteä Brysselistä kohti Alppeja.
Olen kiipeillyt kallioilla jo sen verran, että perusasiat ovat hallussa niin lyhyempien kuin pidempienkin reittien kannalta. Toissakesänä kiipesin Chamonix'ssa useamman viikon, myös ensimmäisen alppireittini Cosmiquesin harjanteen. Viime kesän jäätikkökurssilta Norjasta sain myös hyvät pohjataidot jäätiköillä köysistönä liikkumiseen. Se, mitä minulta tuntuu useimmiten puuttuvan, on itsevarmuus lähteä kokeilemaan isompia reittejä ylempänä vuorilla.
Odotukset kiipeilykurssia kohtaan olivat kovat. Toivoin, että tämän viikon aikana olisin saanut enemmänkin vinkkejä itsenäisen ylhäällä vuoristossa liikkumisen suunnitteluun ja toteutukseen, sekä ennen kaikkea käytännön treeniä sen verran kovemmilta reiteiltä, minne ei vielä ilman opasta ole asiaa.
Olinkin vähän pettynyt, kun homma alkoi ihan täysin perusasioista. Ensimmäisenä päivänä kiivettiin helppo multipitch La Somone, toisena sateen takia vain pieniä reittejä Les Gaillandsissa ja kolmantena käytiin Torinon majan luona vain pikku kävelyllä toteamassa, että huonolta alhaalla näyttänyt sää oli huono myös ylhäällä.
Kelille ei tietenkään voi mitään, mutta vähän jäi harmittamaan, kun opasta ei tuntunut kamalasti kiinnostavan mikään luovempi vaihtoehtoisen tekemisen keksiminen. Hän vaikutti lähinnä tyytyväiseltä päästyään meistä eroon jo muutamassa aamupäivän tunnissa.
Vasta neljäntenä kurssipäivänä päästiin korkeammalle vuorille ja enemmän alppihommia muistuttavan tekemisen pariin, kun lähdettiin Torinon majalta Aiguille Marbreesin harjanteelle. Helppo harjanne oli melko tylsää köpöttelyä, ilman varsinaisia kiipeilyosuuksia, mutta ihan ookoo totutella pitkästä aikaa liikkumaan isoissa vuoristokengissä kalliolla.
Pikku reitin jälkeen oli mukavaa istua iltaa vuoristomajalla muutaman oluen kera. Kaunis auringonlasku majan ikkunoiden takana toimi merkkinä painua punkkaan ja makuupussiin.
Seuraavana päivänä kiipeilyhomma alkoi tuntua jo enemmän sellaiselta, kuin olin koko viikon ajatellut olevan, kun herättiin ennen kuutta ja lähdettiin tarpomaan kohti Entrevesin harjannetta (kirjoituksen ylimmässä kuvassa). Entrevesin harjanne oli jo kiipeilyllisempi reitti, mutta myös ruuhkainen. Ei tarvinnut pohtia, missä reitti kulkee, sen kun veti possujonossa muiden perässä. Nousu auringon paahtamalta jäätiköltä takaisin majalle tuntui keuhkoissa ja jaloissa, pitäisi varmaan vähän treenata...
Viimeisenä kurssipäivänä otettiin vihdoinkin vähän isompi reitti tähtäimeen ja kiivettiin Rebuffat-Baquet Aiguille du Midin eteläseinältä. Opas veti edeltä, tavallaan tuntui vapaamatkustajalta, toisaalta oli aivan älyttömän siistiä päästä katsomaan, miten tuollaisia ratoja kiivetään ilman paineita liidistä. Ehkä vielä joskus kestää omakin kantti lähteä kokeilemaan tämäntapaisia reittejä.
Valtavalla seinämällä kiipeily tuntui parhaimmillaan lentämiseltä. Ei tarvinnut ajatella yksittäisiä liikkeitä, sen kun vaan painoi päättäväisesti yläspäin, köydenmitat sulautuivat tasaiseksi virtaavaksi liikkeeksi. Vuorenhuiput joka puolella ympärillä ja jäätikkö yhä kauempana alapuolella teki kaikesta vielä siistimpää. Olin niin innoissani, että varmaan näkyi kestovirneestä naamallakin, että nyt oltiin päästy kunnolla asiaan.
Pari hienoa päivää ei valitettavasti ihan riittänyt siihen, etteikö kokonaisfiilis kurssiviikosta jäänyt vähän valjuksi. Ei voi mitään, aina ei natsaa. Onneksi jäin kurssin jälkeen vielä toiseksi viikoksi kiipeilemään omatoimisesti Chamonix'hin.
Kurssia seuranneella viikolla poimin kiipeilykavereita lähinnä paikallisesta Facebook-ryhmästä. Yhden brittihepun kanssa käytiin ensin vetämässä päivä kalliolla ja sen jälkeen hän innostui lähtemään Cosmiquesin harjanteelle seuraavana aamuna. Se olikin hyvä tapa testata taitojani, sillä olin ensi kertaa ylempänä vuorilla niin, että minä olin köydessä kokeneempi. Tuttu reitti sujui hyvin, vaikka alkuun hermostuttikin ihan eri tavalla kuin alempana kallioilla kiivetessä.
Helppo reitti, hyvä keli ja riittävästi aikaa, niin eiköhän sitä sitten ala pikkuhiljaa uskaltaa useamminkin ylös itsenäisesti kiipeilemään. Ja ennen kaikkea erikoisen lockdown-kevään ja kummallisessa välitilassa vietetyn kesän jälkeen oli aivan ihanaa päästä vuorille rymyämään.