Kätilö

Jumalani, jos minä tuon miehen saa niin muuta en pyydä.

Luin Katja Ketun romaanin Kätilö äskettäin. Raju ja rujo kirja, mutta samaan aikaan lumoava. Pakahduttavaa kieltä ja suuri tarina sodasta ja rakkaudesta. Lukukokemus oli todella visuaalinen, tapahtumat näki helposti mielessään, samoin Jäämeren maisemat.

Menin silti katsomaan Kätilön elokuvaversiota aika ristiriitaisin tuntein. Antti J. Jokisen elokuvista olen nähnyt aiemmin Puhdistuksen, josta jäi lähinnä paha olo. Kirjan väkivalta tuotiin esiin yksinkertaisesti kuvottavasti. Filmiä ajatellessa tulee vieläkin mieleen vain äärimmäinen toivottomuus ja lähes fyysinen ahdistus. Kätilössäkin riitää kamaluuksia kuvattavaksi, pelkäsin, että nekin olisi tehty jotenkin liian graafisesti, liian päällekäyvästi. Tehokeino toki sekin, mutta ei minun makuuni.

Ohjaajalle on kai tapahtunut jotakin, sillä Kätilöstä oli karsittu paljon pahuutta, tarinaa oli suorastaan pehmennelty. Elokuva oli enemmän rakkaustarina ja vähemmän sotaelokuva. Krista Kososen roolissa näkyi enemmän herkkyyttä ja hymynkareita, hänen esittämänään Helena ei  ollut sellainen luonnonvoima  kuin kirjan Villisilmä. Johannesta esittävä Lauri Tilkanen on tietysti kaunis kuin enkeli, ja hahmot sotatraumat tulivat nekin ikään kuin miedonnettuina mukaan, hienovaraisena ahdistuksena eikä niinkään mielipuolisuuden partaalle raahaavina painajaisina.

Jos en olisi juuri uponnut tarinaan kirjamuodossa, olisi elokuvasta pitänyt ehkä enemmänkin. Juoni rullasi, kaikki näytti kauniilta ja toisaalta uskottavasti pahalta. Lapin mielettömät maisemat, päälle vyöryvät sotakoneet, suuret tunteet. Kun kirja jäi päähän pyörimään pitkäksi aikaa ja teki tunnelmastaan irroittautumisesta vaikeaa, tuntui elokuvan jälkeen kuitenkin vähän tyhjältä, niin paljon sitä oli tyylitelty ja sivujuonteita karsittu.

// Monday at the movies: Kätilö, based on a novel by Katja Kettu. Raw story had been softened a lot for the film adaption.