Rantapäivä Oostendessa

Oostenden rantaOostende päiväretki Brysselistä

En oikeastaan tiennyt meren äärellä olevasta Oostenden kaupungista yhtään mitään muuta, kuin että Oostenden rantaa kehuvat kaikki. Olikin tosi kiva, kun ystäväni innostui lähtemään kanssani päiväksi Oostendeen, niin tuli ensinnäkin lähdettyä.

Olen asunut Belgiassa tällä erää pian vuoden verran, mutta en ole juuri ehtinyt kiertämään lähiseutuja. Päiväretkille karkaaminen arjen keskellä tuntuu toisinaan vähän työläältä, pienet spontaanit jutut eivät varsinaisesti ole vahvuuteni. Ilmastokriisin vuoksi lähimatkailu on jo pitkään näyttäytynyt vastuullisena valintana, ja nyt korona tuuppasi tätä trendiä entisestään eteenpäin. Kun kaukomaat ovat saavuttamattomissa, pitää hyvää etsiä läheltä.

Oostende on kauniina päivänä kiva päiväretki Brysselistä, jos kaipaa Keski-Euroopan sijaan meritunnelmaa ja rantaelämää. Junamatka kesti reilun tunnin ilman vaihtoa, junia kulkee välillä säännöllisesti. Perillä Oostendessa tuntui, kuin olisi vaihtanut maata kauemmaksi. Juna-aseman edestä aukeaa satama-allas, jota reunustavat kojut myivät tuoreita mereneläviä, ilma tuoksui suolavedeltä ja kalanperkeiltä. Jollain tapaa kaupungin tunnelmasta tuli mieleen Tanska tai muut pohjoismaat.

Rock Strangers OostendeOostende Rock Strangers

Kun kerran olimme ystäväni kanssa lähteneet liikkeelle rantapäivän perässä, emme sen kummemmin kiertäneet kaupungilla, vaan kuljimme suoraan rantabulevardille. Matkalle osui taiteilija Arne Quinzen Rock Strangers -nimiset metalliveistokset. Punaiset metallimonumentit ovat kolhuisuudessaan ja ruttaantuneina kuin merestä rannalle huuhtoutuneita jättiläismäisiä roskia. Ärhäkän punainen väri on kirkas kontrasti vasten maisemaa varsinkin harmaana päivänä.

Koska aamu oli ollut pilvinen, rannalla oli ruuhkaa lähinnä lokeista. Ja miten mainio Oostenden ranta olikin, maineensa veroinen! Sileää vaaleaa hiekkaa, jossa oli kiva kulkea paljain varpain. Uskaltauduin uimaankin, ensi kertaa tänä kesänä. Matalassa rannassa merivesi oli yllättävän lämmintä ja aalloissa pärskiminen ilahduttaa aina. Kun aurinko alkoi pilkistellä pilvien takaa, tuntui kuin olisi ollut Belgian sijaan etelänlomalla.

Uimisen ja auringossa loikomisen jälkeen napattiin vielä burgerit ja drinkit rantakadulla. Ravintola Histoires d’O ei ollut nopean palvelun paikka, mutta safka oli aivan hyvää ja terassilta oli hyvä tarkkailla ohikulkevia ihmisiä. Illaksi kotiin pääsi suoraan junalla, rantahiekkaa rapisi sandaalien pohjasta vielä kotiovellakin.

Jos Oostende kiinnostaa ja kaipailet lisää ideoita, Hångabagage-blogissa on hieno kuvareportaasi kaupungista. Näistä paikoista moni meni muistilistalle, jos joskus menen tuonne uudelleen!

Tutkimustuloksia ripulireissulta

Benin ripulireissu

Osallistuin toissa kesänä rokotetutkimusmatkalle Beninissä, Länsi-Afrikassa. Tuttavallisemmin ripulireissuksi ristityn matkan tarkoituksena oli kokeilla kehitteillä olevaa ripulirokotetta. Nyt tutkimuksen ensimmäiset tulokset on julkaistu ja niistä uutisoitiin esimerkiksi päivän Helsingin sanomissa. Hyvältä vaikuttaa!

Ripuli on yksi alle viisivuotiaiden yleisimmistä kuolinsyistä maailmassa. Likainen vesi ja puutteellinen sanitaatio ja hygienia aiheuttavat ripulia köyhemmissä maissa ja erityisesti lapsille se voi olla hengenvaarallista. Tutkimuksen tärkein merkitys on se, että kehitysmaiden pienille lapsille saadaan rokote, minkä lisäksi siitä voi olla iloa turistiripulin hoidossa.

Tutkimuksessa kehitettiin rokotetta, jota testaamaan Beniniin lähetettiin yli 700 suomalaista vuosina 2017-2019. Olin mukana 11 hengen ryhmässä kesällä 2018. Nyt kun rokote on todettu turvalliseksi, sitä kokeillaan seuraavassa vaiheessa Gambiassa ja Sambiassa.

Benin ripulireissu

Varsinkin nyt koronan aikaan olen muistellut tätä reissua lämmöllä, loistava kokemus. Grand Popon kalastajakylä Atlantin rannalla oli ikimuistoinen ja ihana paikka. Pauhaava valtameri, pehmeä rantahiekka ja päivät palmujen alla ovat jääneet vahvasti mieleeni. Kylän raittia kuljettiin edestakaisin mopotaksin tarakalla, vaikka kyytin nousu vähän hirvitti.

Suomalaiset eivät ole Grand Popon kylällä olleet tuntematon näky ennen tätä tutkimustakaan, sillä suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi Villa Karo on sijainnut siellä jo vuosia. Ventovieraassa porukassa reissussa olo oli yllättävänkin hauskaa. (Paikalliseen palmuviinaan sodabiin ei ehkä tarvitse enää ikinä koskea.)

Pieni Benin on mainio maa, jota suosittelen myös matkakohteena Länsi-Afrikassa, kunhan matkailu taas alkaa olla turvallisempaa. Paikallisessa kulttuurissa oli paljon nähtävää: perinteisiä seremonioita, siirtomaavallan julmaa historiaa, nykypäivän taidetta. Ranskan entisessä siirtomaassa parempi ranskan taito olisi ollut etu ihmisiin tutustumisessa, kielimuuri oli paikoin korkea.

Tämä oli ensimmäinen matkani Afrikan mantereelle ja se nosti kovasti mielenkiintoani maanosaa kohtaan. Sen jälkeen olenkin kiertänyt Itä-Afrikassa parilla eri reissulla Etiopiaa ja Tansaniaa, seuraavaksi houkuttelisi eteläinen Afrikka, kun matkustus joskus taas muuttuu mahdolliseksi.

Kirjoitin reissusta taannoin useammankin jutun, tunnisteella Benin löytyy päivityksiä parin vuoden takaa niin nähtävyyksistä kuin ripulireissulle osallistumisesta.

Asioita koronan aikaan

Bryssel

”Näinä aikoina” aika saa kummallisia määreitä. Ennen koronaa, korona-aikana. Päivä toisensa jälkeen kuluu suunnilleen samanlaisena, vain mieliala ja säätila vaihtelevat, usein samankaltaiseen suuntaan. Asioita tulee ja menee, kaikki tuntuu olevan isosti irrallaan.

Asioita, joita on ok tehdä koronan aikaan: Tilata jäätelöä kotiinkuljetuksella. Pitää kiinni ihmisistä, joista ei muuten välttämättä pitäisi.

Asioita, jotka ärsyttäisivät tavallisissakin oloissa: Lidlin lenkkarit. Isojen taloudellisten päätöksen tekeminen. Epävarmuus.

Asioita, joita olen ikävöinyt Suomesta: Perhettä, eniten. Metsää, jossa tuoksuu havupuilta ja aurinko paistaa puiden välistä sammalmaahan. Prisman käytäviä, joista voi kerralla lappaa mukaan kärryyn kaiken, mitä ihminen tarvitsee.

Asioita, jotka ovat tuoneet iloa: Ystävien kasvot näyttöruudulla. Naapurin puutarhanhoidon tarkkailu parvekkeelta. Sanna Marinin hallitus.

Asioita, jotka jäävät varmasti näistä ajoista mieleen: Aplodit, jotka kaikuvat kaduilla kello kahdeksan. Se hetki, kun joutui jonottamaan ruokakauppaan ja ovella seisoi maskikasvoinen vartija.

Asioita, joita ei ole tapahtunut koronan aikana: En ole oppinut seisomaan käsilläni enkä laittamaan ruokaa. Tuskin koskaan.

Pollo limonello

Pollo limonello ohje

Julkaisin edellisen kerran ruokaohjeen tässä blogissa tasan viisi vuotta sitten, samalla viikolla, kun ylipäätänsä aloitin koko blogin kirjoittamisen. Näin viisi vuotta myöhemmin onkin taas seuraavan reseptin aika: sitruunainen klassikkopasta pollo limonello. Seuraavan kerran palataan keittiöön sitten vuonna 2025.

Pahinta tässä koko korona-kotoilussa on lopputon kokkaaminen. Olen kehno ja kärsimätön ruuanlaittaja arkenakin. Reseptien mitoittaminen yhdelle hengelle on raivostuttavaa: ruokaa tulee aina liikaa ja hävikki hävettää. Ja koko helvetin ajan täytyy tiskata.

Pastahommissa en sentään epäonnistu ainakaan joka kerta. Suosikkiohjeitani ovat uunifetapasta (Brysselin asunnossani ei ole uunia, olen tehnyt tätä pannulla vetäen kaikki mutkat suoriksi) ja avokadopasta, joka onnistuu välillä aivan hyvin ja on välillä ihan hirveää sössöä.

Kun asuin vielä Helsingissä, oli Punavuoressa sijaitsevan duunipaikan parhaita puolia se, että niinä päivinä kun kunnon lounastuntiin oli aikaa, oli Uudenmaankadun Ysibar kulman takana. Joku kollega paljasti salaisuuden, että pollo limonelloa saa sieltäkin pyydettäessä vegenä, vaikkei sitä listalla luekaan. Ysibarin versiossa kana oli korvattu halloumilla, kotikeittiössä vedin satunnaisella marketista löytyneellä kanan korvikkeella.

Kirkkaan keltainen sitruunapasta sopii alkukesän aurinkoisiin päiviin, ruoka on samaan aikaan raikas ja näinä kummallisina aikoina lohdullinen.

Pollo limonello

rasia/pussi/paketti jotakin kanaa muistuttavaa (Quorn, Oumph jne.)
nokare voita
soijakastiketta
sipuli
valkosipulin kynsi
raastettua inkivääriä
kurkumaa
suolaa ja pippuria
sitruuna
hunajaa
kermaa
turkkilaista/kreikkalaista/vastaavaa jugurttia
pastaa
parmesania
yrttejä näön vuoksi

Laita pasta kiehumaan. Silppua sipuli ja kuullota sitä voissa ja lorauksessa soijakastiketta. Lisää kanat/vastaava. Heitä sekaan mausteet, keltaisen värin ruoka saa kurkumasta. Lorauta pannulle desin verran kermaa, sitruunan mehu ja lusikallinen hunajaa. Kun soossi on sopiva ja pasta kypsää, käännä levy pois ja lisää pannulle puolikas purkki jugurttia. Sekoita pastan joukkoon, koristele parmesaanilla ja yrteillä. Valmis!

Hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä – koronakevät Belgiassa

collage

Laskujeni mukaan tänään on jo kahdeskymmenesyhdeksäs päivä koronaviruksen aiheuttamaan kotikomennusta Brysselissä.

Koska paras ja ainut asia, mitä jokainen meistä tavallisista tallaajista voi tässä tilanteessa tehdä taudin hidastamiseksi on pysyä kotona, olen noudattanut tätä ohjetta. Parhaimmillaan kului viikko, kun en edes poistunut asunnostani. Kun asuu yksin eikä saa tavata ketään, on aika vähän syitä mennä minnekään.

Niin kuin kuulemma pienillä lapsillakin, rutiinit ovat auttaneet minua pysymään suunnilleen järjissäni. Herään aamulla, keitän mutteripannulla kahvit. Puen vaatteet (samat joogahousut ja t-paita joka päivä ovat vaatteet, piste!), pesen hampaat. Pieniä asioita, joista tulee huomattavasti inhimillisempi olo, kuin jos lääväisi päivästä toiseen tukka pystyssä yöpaidassa (ja niitäkin päiviä on ollut).

Etätyöt ovat alkaneet rullata kiihtyvällä tahdilla. Ensimmäiset viikot menivät tilanteeseen sopeutuessa, nyt on päästy normaalimpaan tempoon. Videopalaverien putket väsyttävät, viestit eivät välity ja aina välillä sitä huomaa joutuneensa koko tiimin it-tueksi omien hommiensa sijaan. Pääsiäisen vapailla yritän löytää jostain pidempää pinnaa, kyllähän kaikki tekevät varmasti parhaansa.

Työpisteeni olen monena päivänä parkkeerannut parvekkeelle. Maailma tuntuu olevan sekaisin myös säätilojen osalta, edes täällä Suomea reilusti etelämmässä ei vielä tässä vaiheessa vuotta pitäisi kolkutella hellerajoja. Niin vaan mittari Belgiassa on keikkunut kahdenkympin paremmalla puolen. Olen istunut terassilla shortseissa, näpytellyt työjuttuja aurinkolasit nenällä, kaatanut työpäivän päätteeksi Aperol spritzin ja nauttinut lämmöstä iholla. Iltaisin kuuntelen, kuinka naapuruston parvekkeilla hurrataan terveydenhuollon työntekijöille.

koronakevät belgia

Kaikkein eniten on ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa. Kadehdin niitä, jotka viettävät näitä kummallisia päiviä lempi-ihmistensä kanssa. Koska olen kaikin tavoin hyvässä tilanteessa tällä hetkellä, hävettää valittaa, mutta pitkäveteisiähän nämä päivät ovat. Kun kuuntelee vain omia ajatuksiaan, alkaa vähän mennä hermot itseenikin. Kaipaan mahdollisuutta tavata uusia ihmisiä.

Toiveeni koronan jälkeiselle ajalle Brysselissä ovat enimmäkseen ihmisenkokoisia: raitiovaunulla ajaminen, treenisessio kiipeilyhallilla, kirjakaupan hyllyjen välissä harhailu, työpaikkaruokalan linjasto, retket lähikaupunkeihin. Kaupunkielämästä kaipaan aamiaisia kahviloissa, iltoja kaljalla paikoissa, joissa pitää korottaa ääntä puheensorinan ylitse.

Liikkumisen rajoitukset ovat tuntuneet poikkeustoimista erityisen rajuilta ja vähän ahdistavilta. Kun on tottunut siihen, että aina on mahdollisuus hypätä junaan tai ostaa lentoliput ja olla yhtäkkiä jossakin aivan muualla, jossakin, missä ei ole ennen ollut, on omituista olla jumissa kotona pakon edessä.

Olen käsitellyt ahdistusta ja voimattomuutta lahjoittamalla rahaa niille, jotka tässä tilanteessa voivat auttaa. Ihmisoikeusjärjestö Amnestylle menee kuukausilahjoitus, kertasummia olen siirtänyt Pakolaisavulle Ugandan pakolaisleireille, Unicefille lasten puolesta ja Pelastakaa lapsille koronakeräykseen. Erityisesti ilahdutti suomalaisten kiipeilijöiden aloittama Lahjoita Nepaliin -keräys, jonka tuotolla tuetaan koronan vuoksi tulonsa kevätkaudelta menettäneitä sherpoja vuorilla.