Tammikuisia hetkiä Helsingissä

Vuodenvaihteessa halpalentoyhtiön sovelluksesta napattu menopaluu Helsinkiin tuntuu tulevan tarpeeseen, edellisestä kerrasta Suomessa on kuukausia.

Lunta tupruttaa naamaan, liukastelen loskassa, pakkanen kylmettää reidet, kadut muuttuvat lammikoiksi. Säätiloja koko rahalla. Neljän kuukauden sijaan neljä päivää tätä riittää minulle hyvin.

Ajattelin pitkään, että Helsinki on minun kaupunkini, mutta oltuani poissa vuosia huomaan sen muuttuvan vähä vähältä vieraammaksi.

Lempikahvilassa on uusi barista, latten päällä on täydellinen lehtikuvio kauramaitovaahdossa. 2000-luvun alun indie soi taustalla, tunnistan jokaisen kappaleen. Naapuripöydän koira tulee ujosti nuuskimaan, honkkelin pennun jalat ovat liian pitkät muuhun kehoon nähden.

Käyn leikkauttamassa hiukseni, small talk hiljenee hetkessä ja kampaaja tekee työnsä puhumatta. Tukasta sentään tulee hyvä. Raitiovaunupysäkillä poika punaisessa pipossa saattaa olla entinen poikaystävä tai olla olematta, toppavaatteiden ja varovaisen etäisyyden takaa on vaikeaa olla varma.

Kalasataman kiipeilyhallilla olo on kotoisa, kiipeilyhalleilla on kaikkialla maailmassa samanlainen tunnelma. Lajin kasvanut suosio tosin näkyy uskomattomana ruuhkana seinillä. Kalasatamassa teen myös täsmäiskun kierrätyskeskukseen ja haalin suomenkielistä luettavaa mukaani Brysseliin.

Olen kiitollinen ystäville, jotka tulevat sunnuntai-iltana juomaan kaljaa, samaan baariin kuin aina. Isot tuopit ovat vaihtuneet erikoisoluisiin ja yhä useammin alkoholittomiin. Työt, erot, lapset, asuntokaupat, elämät rullaavat eteenpäin. Ja lopulta palaamme jauhamaan politiikasta, aina on vaalit tulossa tai menossa.

Yksiössä siskonpedissä kuuntelen ääniä rappukäytävästä ja sisustan 25 neliömetrin tilaa uudelleen ja uudelleen mielessäni. Ajattelen mummolan vintille varastoituja tavaroitani, kuinkakohan haen sieltä viinilasit, jälkiruokalusikat ja uunivuoat koskaan enää käyttöön.