Jääkiipeilyviikko Ranskassa
Kuten jo talvikauden tavoitteista kertoessani nostin esiin, oli jääkiipeilyn suhteen tälle talvelle enemmänkin suunnitelmia. Joulukuulle Italian puolelle kaavailemani reissu peruuntui kuitenkin koronasyistä. Nyt tammikuun alkupuolella pääsin sitten kuitenkin lähtemään Ranskaan kiipeämään jäätä.
Reissun tukikohtana toimi Briançonin kaupunki Ecrinsin massiivin tuntumassa, lähellä Ranskan ja Italian rajaa. Varasin Vuoristoretkiltä oppaan neljälle kiipeilypäivälle. Ne muutamat kerrat, kun olen aiemmin kiivennyt oppaan kanssa, ovat olleet kokemuksina varsin vaihtelevia. Vuoristoretkien Ranskassa asuva opas Rasmus Krogerus oli kärsivällinen, kannustava ja kiva, joten tällä kertaa palautteena oli kyllä pelkkä kehuja!
Ensimmäisenä päivänä kiivettiin helppoa kivaa putousta Ceillacin laaksossa. Vuoden tauon jälkeen otti aikansa, että sain jään nakuttelun rytmistä kiinni ja hakkujen ja rautojen varassa nouseminen alkoi tuntua varmemmalta.
Toisena päivänä otin härkää sarvista ja ryhdyin liidaamaan. Se oli ensisijaisena tavoitteena, kun reissuun tulin, ja tarpeeksi helposta putouksesta kun aloitti, niin homma sujui ihan hyvin. Vaikka alkuun jännitti kovasti, olo oli valmis liidiharjoitusten aloittamiseen.
La Graven laaksossa oleva putous oli just hyvä paikka harjoitella: sopivasti hyllyjä, joilla tasata hermoja ja hengitystä, ja riittävän paljon jäätä, josta pystyi valitsemaan sopivan helpon linjan. Ruuveille oli paljon paikkoja, mutta varsinkin vasemmalla kädellä ruuvien laittaminen meni alkuun ihan miten sattui. Toisaalta olin tosi ylpeä siitä, että uskalsin kiivetä ruuveista yli ja loivemmissa kohdissa ottaa aika pitkältä siinä hetkessä tuntuneita rannareita varmistusten välillä.
Helpomman putouksen jälkeen aivan nurkan takaa löytyi vielä hieno vaikeampi jääpilari. Yllätin itseni, kun pitkän kiipeilypäivän jälkeen jaksoin vielä kiivetä tämän yläköydessä vain yhdellä lepotauolla. Aina välillä on kyllä tosi kiva päästä kokeilemaan, miten vaikeampaa jäätä kiivetään. Jyrkkää ja hienoa kiipeilyä!
Kolmantena kiipeilypäivänä mentiin Fressineriesin laaksoon. Vaikka pohjalla oli yksi lepopäivä välissä, tuntuivat aiemmat kiipeilypäivät mustelmina polvissa ja raskaana painona lihaksissa. Silti jatkoin liidiharjoituksia ja oli kiva huomata, että vaikka oma olo ei ollutkaan vahvin mahdollinen, pystyin ylipäätänsä liidaamaan, ruuvien laitto meni jo vähän sujuvammin ja pää pysyi kasassa ankkurilta seuraavalle.
Neljäntenä ja viimeisenä kiipeilypäivänä suunnattiin taas Ceillaciin. Putous oli keskeltä vielä varsinainen koski vauhdilla virtaavaa vettä! Sulan aukon ympäri pääsi kiipeämään, samoin ylempänä kosteista kohdista vain pienellä kastumisella.
Putous oli greidiltään vähän vaikeampi, kuin aiempien päivien mäet ja paikoitellen jääpilarien välissä kiipeily oli hakkujen varassa roikkumisen sijaan enemmänkin sellaista kokovartalo-punkemista, kuin jäisissä halkeamissa. Yksi ständeistä oli hienossa luolassa jää- ja vesiputouksen takana, ehkä makein varmistuspaikka hetkeen. Tähän oli hyvä lopettaa viikon kiipeilyt.
Tältä reissulta sain sitä mitä hain, eli rohkeutta liidata jäällä. Olosuhteet viikolla olivat hyvät, jäätä riittävästi ja kelit sopivaa pikkupakkasta. Tätä lisää ensi talvena sitten taas! Ylipäätänsä se, että pääsi näin korona-aikana jonnekin toisiin maisemiin ja vuorille puuhailemaan, oli aivan loistava akkujen lataus ennen paluuta Brysselin lockdown-arkeen.
Lisää jääkiipeilyjuttuja aiemmilta vuosilta löytyy blogista, yllätys yllätys, tunnisteen jääkiipeily takaa. Vinkkinä myös, että samaan aikaan, kun itse hikoilin helpoilla putouksilla, kiipesi paikallinen tiimi päivässä todella vaikuttavan vaikeiden putousten sarjan La Gravessa. Jos ei muuten ranskaksi lukeminen luista, niin tsekkaa Alpine magista ainakin makeat kuvat!