Jäätikkökurssi Jostedalenissa

JostedalKesäreissun viimeinen viikko kului Adventure partnersin järjestämällä jäätikkökurssilla Norjan Jostedalissa. Kursseja järjestetään sekä aivan aloittelijoille että jatkotasolle. Ilmoittauduin jatkokurssille, koska tavoitteenani oli oppia itsenäiseen vuorilla liikkumiseen tähtääviä taitoja, joihin jatkokurssilla pystyttiin syvällisemmin perehtymään.

Samalle kurssille sattui myös Sopivasti hukassa -blogia kirjoittava Suvi, jonka poimin matkalta Oslosta kyytiin. Ajettiin Oslosta Jostedaliin ja parkeerattiin mukavaan leirintään jäätiköltä laskevan joen varteen.
JostedalKurssi alkoi seuraavana aamuna, ensimmäisenä päivänä rymyttiin lumella. Harjoiteltiin self-arrestia, köysistössä liikkumista ja lumiankkureiden tekemistä. Lumiankkureiden tekeminen oli hyvää harjoitusta, lumi kun on itselleni selvästi vieraampi elementti ja välineet siinä varmistamiseen uusia tuttavuuksia. Siirtymä kalliokiipeilystä kylmiin olosuhteisiin tuntui alkuun työläältä, lähestymisnousu rankalta, vuoristokengät painavilta ja koko homma vähän hakemiselta.
JostedalToisena päivänä mentiin kauniille Nigardsbreenin jäätikölle ja liikuttiin juoksevilla varmistuksilla köysistönä jäätiköllä. Kulki paremmin, ryhmän jäsenten kanssa kommunikaatio parani ja tunnelma oli tosi hyvä. Jokainen johti vuorollaan porukkaa pitkin jäätikköä harjoitellen reitin hakua ja varmistamista, koko ajan yhdessä keskustellen ja koko porukan kannustaessa toisiaan. Jääkiipeilykokemus auttoi, kun piti pujotella pitkin jäätikön poimuja ja muotoja, raudat ja ruuvit upposivat pehmeää, huokoiseen jäätikköjäähän hyvin.
JostedalJostedalVuoristossa ja jäätiköillä liikkuessa kun voi tulla vastaan kaikenlaisia yllätyksiä, joihin pitäisi pystyä reagoimaan. Railopelastuksen oppiminen oli yksi asia, jota olin kurssilta erityisesti odottanut. Sen äärelle päästiin kolmantena päivänä.

Lähestyminen Tuftebreenin jäätikölle vuoristokengillä oli aika kova puserrus, kun nousumetrejä jyrkällä polulla kertyi reippaasti. Hiki virtasi. Kun pääsimme jäätikölle, etsimme sopivan kolon. Jokainen laskettiin sinne vuorotellen, ja kaverit rakensivat taljan, jolla sitten ”pudonnut” nostettiin. Taljan rakentamiseen useampi toisto toi  jonkunlaisen käsityksen, siitä, miten homma toimii, mutta kertaus tulee varmasti tarpeen vielä monta kertaa, jotta tosipaikan tullen kaikki sujuisi kunnolla.JostedalJostedal

Neljäntenä päivänä tehtiin retki, jonka tarkoituksena oli harjoitella kurssin aikana opittuja taitoja. Me lähdimme Nigardsbreenin jäätikköä ylöspäin ja pääsimme lopulta puikkelehtimaan polveilevaan ja haastavampaankin jäätikköön. Erityisen mieleenpainuva oppi oli paluureitin huomioiminen, sillä epätasaisella jäätiköllä takaisin lähtöpisteeseen suunnistaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Lopuksi kerrattiin vielä kerran railopelastusta, tällä kertaa talja syntyi jo aika sukkelaan.

Viimeisenä kurssiaamuna pidettiin leirintäalueen pihassa vielä kertausta erilaisten taljojen rakentamisesta, köyttä pitkin nousemisesta ja harjoiteltiin köysipaarien rakentamista. Kotimatkalle lähdettiin yhtä matkaa ja lopun purkukeskustelu koko viikosta pidettiin lähikylässä hampurilaisten äärellä.

Kurssiviikko oli fyysisesti kohtuullisen rankka, mutta päiväohjelma vaihteli sopivasti ja koko ajan oppi paljon uutta. Jostedal oli paikkana tosi kiva: laaksossa vuorten keskellä jäätiköiden ympäröimänä tuli hyvällä tapaa sellainen olo, että on kaukana arjesta ja sivistyksestä. Eniten sain itse tältä kurssilta irti uusien asioiden lisäksi ihan vain kasvaneena itseluottamuksena omiin taitoihin. Lisäksi kouluttaja Kari Heimonen oli selvästi osaava ammattilainen ja kurssiporukan yhteishenki hyvä, oli ilo liikkua päiviä yhdessä.

Ruskaretki Narvikiin

Narvik EidetindSyyskuun lopussa on aika lailla tuurista kiinni, mitä tulee vastaan, kun lähtee Pohjois-Norjaan. Mentiin viikonloppuna katsomaan, matkaseura maata pitkin pakulla ja minä lentäen perässä. Majailimme pitkän viikonlopun Narvikin seudulla, toiveena kiivetä ja muuten ulkoilla sen verran, mitä sää antaa myöten. Pohjoinen luonto on muutenkin karun kaunista, nyt ruska-aikaan joka paikassa oli mielestäni ihan erityisen nättiä. Ja joka päivä satoi vettä, tietysti.

Jos luontoa ja sotahistorian muistomerkkejä ei lasketa, ei Narvikissa ole juuri muuta nähtävää. Pahimpina sadepäivinä pyörittiin vähän kaupungilla, mutta norjalainen hintataso ei varsinaisesti houkuttele ostoksille.Narvik HaugfjelletEnsi kesäksi haaveilen pidemmästä Norjan-reissusta, sitä varten tällainen pikainen tiedustelumatka ajoi hyvin asiansa. Elämäni ensimmäinen kiipeilyreissu Lofooteille kesällä 2016 jätti poltteen palata samoille seuduille, sekä Lofooteille että Narvikin kulmille mantereen puolen kiipeilyreittejä ja huippuja valloittamaan. Verrattuna parin vuoden takaiseen mun kiipeilykunto on kohentunut kummasti ja polte pitkille reiteille on kova.

Tällä kertaa sää salli yhden kiipeilypäivän, puuhasteltiin lyhyitä ja leppoisia reittejä Haugfjelletin maisemissa. Hauska mesta, ei mitään ikimuistoisia reittejä. Muina päivinä käytiin vähän ”vaeltamassa”, eli lähinnä kiipeilypaikkojen lähestymisiä katsomassa mm. Eidetindin ja Stetindin juurella. Hienoja mäkiä!Narvik rantaNarvik sunset

Sinä iltana, kun ei satanut vettä, istuttiin nuotiolla vuononrannassa ja katseltiin auringonlaskua. Jos otetaan huomioimatta toppatakki ja villapipo, pystyi melkein palaamaan kesän seikkailujen viipyilevään tunnelmaan. Kesän mittariksi mulle on muodostunut kiipeilykauden kesto, ja tänä vuonna kausi on jatkunut pitkän tuntuisesti. En vieläkään malttaisi päästää irti, vaikka syyssateet puskevat päälle. Onneksi talvellakin voi harrastaa kaikenlaista…Narvik Scandic HotelPakussa majailun vastapainoksi olin varannut myös hotellin, Scandic Narvik ajoi asiansa mainiosti ja huoneen hintaan kuuluva aamiainen oli suorastaan erittäin hyvä. Pakussa majailu sujui useamman päivän yllättävän vähällä kitkalla, mutta kieltämättä hotellin lämmin suihku ja valkeat lakanat tulivat juuri oikealla hetkellä hermojeni suhteen. Vielä on matkaa täydelliseen dirtbag-kiipeilyhipin pakulyfeen.

Nyt vaan täysillä takaisin työmoodiin ja viikonlopun muuttohommiin valmistautumiseen! Seuraavat blogijutut kirjoitan toivottavasti jo uudesta kodista.

Lofootit

lofoten-1-1 13495523_10201887282940161_4908245273381896860_o 13502562_10201887293020413_7683947035462794059_o 13502913_10201887294300445_2628813267973007019_o 13528499_10201887294340446_4170927924542676769_olofootit-5lofootit-6 lofootit-2lofootit-1 lofootit-3 lofootit-4
Lofootti-reissu osoitti taas kerran, että kannattaa sanoa ”kyllä” vaikka vähän pelottaisi.
Että kannattaa rohkeasti lähteä, kun kysytään mukaan, vaikka tiedossa olisikin matka kauas mukavuusalueelta. Kuvankauniilla saarilla opin viikossa paljon itsestäni, kiipeilystä, omista rajoistani ja niiden ylittämisestä.

Päätin siis lähteä viikon trädikiipeilyreissulle Norjaan, ennen kuin olin käynyt kertaakaan kiipeilemässä ulkokallioilla edes Suomessa. Matkaseurana enemmän tai vähemmän ventovieraita hardcore-ulkoilmaihmisiä. Vielä lähtöaamuna olin vähän kauhuissani siitä, minne olinkaan itseni tunkenut mukaan.

Hyvin kuitenkin meni, noin pääpiirteittäin. Voisin toki kirjoittaa siitä, miten pakkasin aivan täysin puutteellisesti ja palelin hytisten siihen asti, että sain ostettua ylikalliin takin itselleni. Voisin kirjoittaa siitä, miten viimeisinä päivinä olin fyysisesti niin loppu, että joka ikistä lihasta kivisti ja kolotti. Tai siitä, miten uusavuttomaksi itseni hetkittäin tunsin, sillä minähän en ole mikään luontoihminen.

Kerron kuitenkin paljon mieluummin siitä, miten uskomattoman kaunis paikka Lofootit on. Siitä, miten minne tahansa majapaikkana toiminut asuntoauto pysäytettiin, olivat maisemat ihan järjettömän hienot. Kerron mielelläni siitä, miltä suolainen merivesi tuoksuu, kun rannasta tyrskyjen melkein hipoessa kiipeilytossun pohjia lähtee kömpimään kallion päälle. Kerron lampaista, jotka pötköttelivät keskellä tietä vailla huolta huomisesta. Kerron turskankuivatustelineistä tien varrella ja pienistä kylistä, jotka näyttivät postikorteista karanneilta.

Viikossa meikäläisestä ei saanut koulittua trädikiipeilijää, mutta sillä ei ole mitään väliä. Viikossa pääsin silti kiipeämään ensimmäisiä usean köydenpituuden reittejä ja muutenkin kasvamaan kiipeilijänä ja ihmisenä, näin kamalan kuluneesti asia ilmaisten. En ihan heti keksi parempaa tunnetta, kuin pitkän reitin huipulla heilutella varpaita auringon paistaessa ja turkoosin meren kimmeltäessä jossain kaukana alhaalla.

Lofooteilla tajusin myös ripauksen siitä, mistä luontoihmiset aina vouhottavat: tällä pallolla on aika monta ihan mieletöntä mestaa ihmeteltäväksi. Vuoristopurot ja vesiputoukset, kalliot ja rantahiekka, pohjoisen valoisat kesäyöt. Ensi kesänä tulen uudelleen.

// Climbing trip to Lofoten Islands, Norway. Tired, but super happy.