Skip to content

Avainsana: Elokuvat

Yksin elokuvissa käymisen taito

lm labyrinth des schweigens

Käytkö koskaan yksin elokuvissa?

Minä olen käynyt tänä vuonna ainakin viidesti.

Pidän siitä, kuinka teatteriin hämärässä on pari tuntia aikaa itselle. Ei tarvitse olla tavoitettavissa, ei pidä tehdä mitään, ei seurata puhelinta ja viestejä. Yksin leffaan voi pistäytyä juuri silloin, kuin itse haluaa, keskellä arkipäivää tai perjantai-illan myöhäisnäytökseen.

Eikä sillä ole minulle mitään väliä, kuka istuu vieressä. Elokuvaahan sinne on menty katsomaan, ei kuiskimaan kaverille. (Salaa toivon, että leffassa kuiskijat tukehtuisivat popcorneihinsa.)

Eilen kävin katsomassa Im Labyrinth des Schweigenes -nimisen filmin, jossa nuori juristi selvittelee natsien toisen maailmansodan aikaisia sotarikoksia. (Aamupäivän vietin humanitääristä oikeutta epätoivoisesti opiskellen, tässähän on melkein teema havaittavissa.)

Jaksan aina valittaa surkeasta saksan kielen taidostani, mutta yllätyksekseni elokuvaa oli aika helppo seurata. Filmi itsessään ei ollut mitenkään erityisen merkittävä mestariteos, mutta ihan kiva. Natsien tekojen käsittely tuntuu samaan aikaan ahdistavalta, ja silti äärimmäisen tärkeältä, edelleen.

// I enjoy going to the cinema alone. Yesterday I surprised myself by understanding german.

Kommentoi

Tuulensieppaajat

Pixadores Pixadores PixadoresDocville alkaa olla osaltani tässä, eilen kipaisin vielä pariin näytökseen. Vähän harmittaa, että monet kiinnostavat leffat menevät ajanpuutteen ja viikonlopun reissun takia ohi, esimerkiksi Kurt Cobain – Montage of Heck ja ravintolamaailmasta kertova Fucking Perfect jäivät kiinnostamaan.

Eilisistä leffoista Dancing in Jaffa valikoitui Israel/Palestiina-kiinnostukseni takia, ihan sympaattinen filmi. Muistutti aika paljon tammikuussa DocPointissa Helsingissä näkemääni dokkaria The First Sea.

Illan toinen pätkä, Pixadores (suom. Tuulensieppaajat) puolestaan oli aivan tajunnanräjäyttävä. Twitterissä vinkattiin, että Docvillessa pyörii suomlaista tuotantoa oleva elokuva, joten menin katsomaan sitä lähinnä jonkun kansallisen uteliaisuuden nimissä. Noh, todellakin kannatti.

Pixadores kertoo neljästä São Paolossa asuvasta graffititaiteilijasta, pixadoreista. He maalaavat siellä, minne muut eivät uskalla, kiipeävät kerrostalojen seiniä ja jättävät merkkinsä maailmaan. Kurjissa oloissa maalaaminen on elämäntapa, henkireikä, joka pitää järjissään.

Ystäväporukka kutsutaan Berliiniin biennaaliin, mutta kadulta galleriaan siirtyminen ei suju helposti. Niin henkilökohtaiset kuin taiteellisetkin erimielisyydet nousevat. Köyhyydestä huolimatta pixadorit pitävät kiinni ylpeydestään, eivätkä taivu sirkuseläimiksi eurooppalaisille, vaan pitävät tinkimättömästi kiinni omasta tavastaan tehdä taidetta.

Elokuva oli jotakin aivan erilaista, kuin mikään aiemmin näkemäni. Pääosin mustavalkoinen dokumentti vei paikkoihin, jotka ovat omasta elinpiiristäni aivan täysin poikkeavia. Kaunis kuvaus ja hypnoottinen musiikki tukivat kokemusta, yksinkertaisuus ja paljaus toimivat. Pixadores laittoi ajattelemaan tuloeroja, yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja taiteen valtaa vaikuttamisväylänä, toisaalta myös ihmisyyttä ja ystävyyttä. Tarvetta jättää itsestään jälki maailmaan.

// Two more films from Docville. Dancing in Jaffa was nice, but Pixadores was something else: very impressive and beatiful film about art and friendship.

Kommentoi

Leffafestarit belgialaisittain: Docville

docville

Perjantaina Leuvenissa alkoi Docville, dokumenttielokuvafestivaali. Bongasin viestin, jossa festareille etsittiin vapaaehtoisia ja ilmoittauduin mukaan. Muutamien tuntien työpanosta vastaan kasa ilmaislippuja leffoihin, kelpo diili.

Avajaisnäytöksen jälkeinen cocktail-tilaisuus oli huvittava kokemus, sillä en tietenkään ymmärtänyt puoliakaan, mitä minulle puhuttiin. Tarjoilijanhommasta hoitui lähinnä hymyilemällä tyhmänä ja vastaamalla ”joo” ihan kaikkeen. Lippujen tarkastus sentään sujui iisimmin, kun oli vähemmän tarvetta ymmärtää tai tulla ymmärretyksi.

Lauantaina ehdin työvuoroni lomassa katsoa useammankin pätkän. Meksikon huumekartelleista kertova Cartel land pisti miettimään oikeutta ja yhteiskuntajärjestystä, kuinka kaoottisessa tilanteessa oikeuden ottaminen omiin käsiin ei sekään ole aina oikein. The Man Who Saved the World puolestaan vei kylmän sodan tunnelmiin. Hullua ajatella, miten vähän aikaa siitä on. Illan viimeinen filmi, The Visit, pyöritteli sitä, miten avaruusolentojen vierailuun tulisi vastata. Dokumentti haastattelee tutkijoita, poliitikkoja ja turvallisuusalan ihmisiä heidän näkökulmistaan alienien kohtaamiseen.

Eilen kävin yhdessä näytöksessä, joka oli ehdottomasti tähänastisista paras pätkä. The Amina Profile kertoo syyrialaisesta bloggaajasta Amina Arrafista, joka kirjoitti blogissaan ”A Gay Girl in Damascus” Arabikevään tapahtumista. Kun bloggaaja ”kidnapattiin”, heräsivät kysymykset siitä, onko Aminaa edes olemassa. Dokumentti käsittelee kiehtovasti mediaa, sananvapautta ja verkkoidentiteettiä.

// Documentary film festival Docville is going on in Leuven this week. My plan is to sit in the cinema as much as I can.

Kommentoi