Hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä – koronakevät Belgiassa

collage

Laskujeni mukaan tänään on jo kahdeskymmenesyhdeksäs päivä koronaviruksen aiheuttamaan kotikomennusta Brysselissä.

Koska paras ja ainut asia, mitä jokainen meistä tavallisista tallaajista voi tässä tilanteessa tehdä taudin hidastamiseksi on pysyä kotona, olen noudattanut tätä ohjetta. Parhaimmillaan kului viikko, kun en edes poistunut asunnostani. Kun asuu yksin eikä saa tavata ketään, on aika vähän syitä mennä minnekään.

Niin kuin kuulemma pienillä lapsillakin, rutiinit ovat auttaneet minua pysymään suunnilleen järjissäni. Herään aamulla, keitän mutteripannulla kahvit. Puen vaatteet (samat joogahousut ja t-paita joka päivä ovat vaatteet, piste!), pesen hampaat. Pieniä asioita, joista tulee huomattavasti inhimillisempi olo, kuin jos lääväisi päivästä toiseen tukka pystyssä yöpaidassa (ja niitäkin päiviä on ollut).

Etätyöt ovat alkaneet rullata kiihtyvällä tahdilla. Ensimmäiset viikot menivät tilanteeseen sopeutuessa, nyt on päästy normaalimpaan tempoon. Videopalaverien putket väsyttävät, viestit eivät välity ja aina välillä sitä huomaa joutuneensa koko tiimin it-tueksi omien hommiensa sijaan. Pääsiäisen vapailla yritän löytää jostain pidempää pinnaa, kyllähän kaikki tekevät varmasti parhaansa.

Työpisteeni olen monena päivänä parkkeerannut parvekkeelle. Maailma tuntuu olevan sekaisin myös säätilojen osalta, edes täällä Suomea reilusti etelämmässä ei vielä tässä vaiheessa vuotta pitäisi kolkutella hellerajoja. Niin vaan mittari Belgiassa on keikkunut kahdenkympin paremmalla puolen. Olen istunut terassilla shortseissa, näpytellyt työjuttuja aurinkolasit nenällä, kaatanut työpäivän päätteeksi Aperol spritzin ja nauttinut lämmöstä iholla. Iltaisin kuuntelen, kuinka naapuruston parvekkeilla hurrataan terveydenhuollon työntekijöille.

koronakevät belgia

Kaikkein eniten on ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa. Kadehdin niitä, jotka viettävät näitä kummallisia päiviä lempi-ihmistensä kanssa. Koska olen kaikin tavoin hyvässä tilanteessa tällä hetkellä, hävettää valittaa, mutta pitkäveteisiähän nämä päivät ovat. Kun kuuntelee vain omia ajatuksiaan, alkaa vähän mennä hermot itseenikin. Kaipaan mahdollisuutta tavata uusia ihmisiä.

Toiveeni koronan jälkeiselle ajalle Brysselissä ovat enimmäkseen ihmisenkokoisia: raitiovaunulla ajaminen, treenisessio kiipeilyhallilla, kirjakaupan hyllyjen välissä harhailu, työpaikkaruokalan linjasto, retket lähikaupunkeihin. Kaupunkielämästä kaipaan aamiaisia kahviloissa, iltoja kaljalla paikoissa, joissa pitää korottaa ääntä puheensorinan ylitse.

Liikkumisen rajoitukset ovat tuntuneet poikkeustoimista erityisen rajuilta ja vähän ahdistavilta. Kun on tottunut siihen, että aina on mahdollisuus hypätä junaan tai ostaa lentoliput ja olla yhtäkkiä jossakin aivan muualla, jossakin, missä ei ole ennen ollut, on omituista olla jumissa kotona pakon edessä.

Olen käsitellyt ahdistusta ja voimattomuutta lahjoittamalla rahaa niille, jotka tässä tilanteessa voivat auttaa. Ihmisoikeusjärjestö Amnestylle menee kuukausilahjoitus, kertasummia olen siirtänyt Pakolaisavulle Ugandan pakolaisleireille, Unicefille lasten puolesta ja Pelastakaa lapsille koronakeräykseen. Erityisesti ilahdutti suomalaisten kiipeilijöiden aloittama Lahjoita Nepaliin -keräys, jonka tuotolla tuetaan koronan vuoksi tulonsa kevätkaudelta menettäneitä sherpoja vuorilla.

Vastaa