Jääkiipeilyä Pohjois-Norjassa – Arctic Ice Festival

jääkiipeily Norja

Aloitin jääkiipeilyn talvella 2018 ja siitä lähtien olen joka talvi yrittänyt käydä nakuttelemassa edes vähän jäätä, ettei aivan unohdu, millaista hommaa se on. Tänä talvena innostuin ilmoittautumaan Pohjois-Norjassa Narvikin takana järjestettävään Arctic Ice Festival -jääkiipeilytapahtumaan.

Pakko myöntää, että nyt kun en ole viime kesänä jälkeen käynyt Suomessa, oli yksi houkutus lähteä Norjaan pohjoinen talvi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan teki reissusta tarpeettomankin ikimuistoisen… Vuonon rannassa tunturien keskellä maailman kauheudet tuntuivat olevan kaukana, ja samalla huoli ja levottomuus pyörivät mielessä joka kerta, kun avasi uutissivuja. Venäjän aloittama sota on sulaa hullutta, ja suomalaisena uskon, että välit itänaapuriin ovat tästä pysyvästi muuttuneet.

Mutta, sotapolitiikasta kiipeilyyn. Arctic Ice Festivalissa oli paikalla useita jää- ja vuorikiipeilyn legendoja: Conrad Anker, Steve Swenson, Jeff Mercier, paikallisia kiipeilijöitä pohjoismaista sekä tapahtumaa järjestävät Heike ja Tanja Schmitt sekä Matthias Scherer. Suomalaistakin väriä oli paikalla kun Knuuttilan Juho oli yhtenä iltana puhumassa arktisesta jääkiipeilystä. Terveiset Juholle, oli kiva nähdä!

Arctic Ice Festival jääkiipeily Norja

Pieni kommervenkki omassa reissussani oli, että matkalaukkuni ei ehtinyt jatkolennolle ja saapui paikalle vasta kaksi päivää myöhemmin. Jouduin siis lainaamaan kaikki kiipeilykamat ja ostamaan Sjoveganin ainoasta urheilukaupasta kasan varavaatteita, koska käsimatkatavaroilla ei todellakaan olisi pärjännyt päiviä ulkona pakkasessa. Toivottavasti lentoyhtiö korvaa…

Ensimmäisenä kiipeilypäivänä torstaina kiivettiin koko porukalla järven jäältä. Leveälle putoukselle oli viritetty useampia linjoja yläköyteen. Vuoden tauon jälkeen kiipeilyrytmiin pääsemisessä jäällä meni oma aikansa. Ensimmäiset nousut olivat aika hapuilua, varsinkin vierailla varusteilla, mutta alkoi se sitten kulkea. Oli kiva, että linjoja oli runsaasti ja pääsi kiipeämään suorempaa ja pystympää.

Arctic Ice Festival jääkiipeily Norjajääkiipeily Norja

Toisena päivänä jakauduttiin pienempiin porukoihin. Meidän ryhmä, jossa oli lisäkseni norjalaisia ja saksalaisia kiipeilijöitä, lähti kallioseinien välissä pikku kanjonissa olevalle jääputoukselle. Lyhyen lähestymisen jälkeen kanjonista oli hienot näkymät taakse vuonolle ja seinämät tekivät paikasta mukavasti tuulelta suojaisan. Kiipeily kulki omalta osaltani edellispäivää paremmin, oli hyvä ja vahva olo nakutella menemään useampia nousuja.

Arctic Ice Conrad AnkerArctic Ice Festival

Viimeisenä kiipeilypäivänä lauantaina oltiin taas samassa paikkaa järven reunalla. Kiipesin useampia jyrkempiä linjoja, teknisempää ohuempaa pilaria ja ties mitä. Tekniikkaharjoituksena kokeilin kiivetä helppoa ja loivaa kohtaa vain yhdellä hakulla ja käytiin läpi erilaisia tapoja rakentaa ankkureita jäälle. Kolme kiipeiilypäivää alkoivat tehdä tehtävänsä ja viimeisen päivän viimeiset kiipeilymetrit kyllä tuntuivat käsissä. Oli kiva huomata, miten varmemmaksi kiipeily muuttui muutamassa päivässä – huitomisen ja potkimisen sijaan hakut ja jalat alkoivat pysyä jäässä tarkemmilla ja tehokkaammilla liikkeillä, lepopaikkoja löytyi helpommin ja kiipeily jyrkissäkin kohdissa tuntui rennommalta. 

Saavuin Norjaan yksin, mutta kotiin lähdin monta uutta kaveria matkassa. Porukka oli tosi mukava ja sen verran pieni, että jokaisen kanssa tuli vaihdettua ainakin pari sanaa. Osallistujia oli eri puolilta Eurooppaa ja tulevia kiipeilysuunnitelmia tehtiin niin Alpeille kuin Bohusläniin.

Minun tasoiselle jääkiipeilijälle tämä oli oikein hyvä paketti – tarvitsen jäällä ennen kaikkea rutiinia ja metrejä alle, ja kolmessa päivässä sai kyllä kiivetä aivan riittämiin. Joidenkin käytännön järjestelyjen, aikataulujen ja infojen osalta välillä huomasi, että tapahtumaa järjestivät kiipeilijät eivätkä event managerit, mutta rennolla asenteella mikään ei ärsyttänyt liikaa. Jos tapahtuma osuu ensi talvenakin sopivasti kalenteriin, on hyvinkin mahdollista, että menen uudelleen!

Pariisi marraskuussa

Pariisi marraskuu

Marraskuu oli varsinainen kaupunkien kuukausi. Kävin Glasgow’ssa, Lontoossa, Strasbourgissa ja sitä ennen viikonloppureissussa Pariisissa. Odotin pari vuotta sitten Belgiaan muuttaessani tällaista elämää, jossa nopeat junat vievät kaupungista toiseen, ja jonka korona vei pois pitkäksi aikaa. Marraskuussa myös kotikaupunkini Bryssel oli hetken verran hereillä koronakooman jäljiltä, nyt tautitilanne on taas synkempi ja rajoitukset täälläkin kiristyneet.

Mutta, Pariisi! Edellisen kerran olin kaupungissa junanvaihtoa pidemmän ajan joskus kuusi vuotta sitten. Niinpä jo pidempään oli sellainen olo, että nyt pitäisi palata Pariisiin.

Rakastan Pariisia sillä tavalla, kuin kuka tahansa Le Fabuleux Destin d’Amélie Poulainin teini-ikäisenä nähtyään kaupungista haaveillut rakastaa: vaalin mieluusti jonkinlaista vähän fiktiivistä mielikuvaa Pariisista. En usko, että haluaisin asua siellä pysyvästi, mutta satunnaisilla vierailuilla Pariisissa on yhä omanlaistaan taikaa. Kaupungin kerrokset, kahvilat, kirjakaupat, kuppilat ja kulttuuri, viehättää edelleen.

Pariisi marraskuuPariisi marraskuuPariisi marraskuu

Ranskassa asuva ystäväni lähti reissuseuraksi, oli tosi hauskaa nähdä taas. Koska kummallakaan ei ollut tarvetta kiertää nähtävyyksiä, pyörittiin aika spontaanisti kuppiloissa ja kaupoilla, ihmeteltiin ihmismassoja tavaratalojen jouluikkunoiden edessä ja käveltiin ympäriinsä. Olo tuntui kevyeltä ja jotenkin sellaiselta, että olin omassa elementissäni: lukemassa metrokarttoja, etsimässä kartalta ravintoloita, tilaamassa kehnolla ranskallani viiniä. Viinistä puheenollen, marraskuun lopulla Pariisista löytyi myös uuden sadon Beaujolais nouveau -viintä, joka kehnon sadon (ilmastonmuutos, kiitos vaan?!) takia on ollut monesta hyllystä poissa.

Sen verran jaksettiin suorittaa, että varattiin Centre Pompidoun Georgia O’Keeffen näyttelyyn liput. Näyttely oli todella suosittu, ulkona oli melkoinen jono tihkusateessa jopa ennakkolipuilla. O’Keeffen pilvenpiirtäjät ja maisemat New Mexicosta tekivät vaikutuksen, vaikka näyttelystä olisi ollut kivempi nauttia, jos tila olisi ollut vähän väljempi tai ihmisiä vähemmän. Centre Pompidou joka tapauksessa ilahduttaa rakennuksena hassuine putkineen ja sen yläosista on makeat maisemat, harmaana päivänä Eiffel-torni hädin tuskin erottui maisemasta.

Cafe de FloreShakespeare Company kirjakauppa

Cafe de Floressa halusin käydä lähinnä siksi, koska myös Patti Smith käy siellä. Vähän kuumottelen tuollaisia ennakkoon haippaamiani mestoja, ovatko ne sitten todella niin kivoja kuin kuvitelmissani. Olivathan ne pirun kalliit kahvikupilliset, mutta toisaalta tarjoilijat valkoisissa esiliinoissaan, jättimäinen creme brulée, paikan somasti nimikoidut astiat ja peripariisilainen terassitunnelma lämmittimineen olivat juuri sellaiset kuin pitää, klassikko on klassikko. Oman elämäni Patti Smith -hetkestä hinta ei sitten kuitenkaan ollut liikaa.

Muita klassikkomestoja, joissa pitää aina käydä: Shakespeare & Company -kirjakauppa. Turistirysä mikä turistirysä, mutta myös aidosti aivan ihana paikka. Lähdin kassan kautta kirjapino kainalossa, erityisesti ilahdutti, että löysin pitkään Belgiasta tuloksetta etsimäni ranskalaisen esseekokoelman englanniksi käännettynä ja erään Nigeriaan sijoittuvan matkakirjan, jonka lukemista olen odottanut pitkään.

Ennen kaikkea Pariisista löytyi marraskuuhun iloa. Pieni irroittautuminen Brysselistä teki hyvää ja oli hyväntuulinen olo hypätä reissun jälkeen maanantaiaamuna Strasbourgiin töihin vievään junaan.

Syysloman kiipeilyt Geyikbayirissa Turkissa

Turkki kiipeily

Törmäsin Geiykbayirin kiipeilyalueeseen ensimmäistä kertaa muistaakseni Pipo silmillä -blogissa muutama vuosi sitten enkä sen jälkeen ollut juuri suonut paikalle ajatuksia. Marraskuussa oli viikko lomaa töistä, ja kun löyhät suunnitelmat lähteä kiipeämään Espanjaan tai Kreikkaan kariutuivat, muistin yhtäkkiä Geyikbayirin. Se vaikutti mainiolta paikalta monessakin mielessä: olin liikkeellä yksin ja aikaa oli vain viikko, joten helppous ja järkevä etäisyys kiinnostivat.

Lensin Antalyaan hirvittävällä lomalennolla, joka lähti Brysselistä niin aikaisin, että en edellisenä yönä saanut nukuttua silmäystäkään. Antalyan lentokentällä minua odotti kuljetus, jolla hurautti näppärästi vajaan tunnin matkan päähän kaupungista kohti vuoria. Olin bookannut Josito-kiipeilycampista itselleni bungalowin viikoksi.

Saavuin leiriin ja minut otettiin todella lämpimästi vastaan. Ensimmäisen päivän lähinnä paikkasin unettoman yön ja edellisten viikkojen tiukan työputken aikaansaamaa väsymystä pitkillä päiväunilla ja laiskanpulskealla olemisella. Illalla raahustin leirin raflaan dinnerille, jossa minulle esiteltiin todella mukavat kanadalainen ja hollantilainen mimmi, jotka olivat myös molemmat yksin liikkeellä.

kiipeily Turkki Trebenna

Ensimmäisenä päivänä satoi aamulla kaatamalla vettä ja ukkosti. Istuskelin aamiaisen jälkeen kirjan kanssa leirissä ja olin salaa vähän helpottunut, väsytti edelleen aivan vietävästi. Iltapäivällä uusi hollantilainen kaverini kuitenkin houkutteli minut katsomaan, löytyisikö läheiseltä Trebenna-nimiseltä sektorilta kuivaa kiivettävää. No sieltähän löytyi!

Totuttelin Belgiasta (ja Suomesta) poikkeavaan kivenlaatuun yläköysittelemällä muutamia kutosia, jotka hollantilainen napsi kevyesti alkulämmittelyksi ja siirtyi sitten seiskan projektilleen. Kävi nopeasti ilmi, että vahvoja kiipeilijöitä alueella piisasi. Toisin kuin esimerkiksi St. Legerissä Ranskassa, jossa kiipesin viime syksynä, Geiykbayirissa oli vaikeiden reittien lisäksi myös enemmän valikoimaa matalammissa greideissä.

Turkki kiipeilyTurkki kiipeily

Seuraavat päivät vietin tiiviisti kalliolla ja kelikin parani niin paljon, että aurinkoon oleville seinämille ei ollut mitään asiaa muutoin kuin aamulla tai juuri ennen auringonlaskua. Alueelta löytyi useampia hauskoja luolia ja kanjoneita, joissa oli varjoisaa kiivettävää.

Minulla oli tälle vuodelle kaksi kiipeilytavoitetta: käydä yrittämässä Matterhornille (siitä lisää toiste!) ja liidata 6b-reitti ulkona. Kolmantena kiipeilypäivänä olivat tähdet kohdillaan, ja yksi 6b+ menikin sitten yllättäen ensimmäisellä liidiyrityksellä toppiin. Olin aivan valtavan iloinen, en niinkään greidin itsensä takia, vaan siksi, että tämä on ollut pitkään tekeillä. Fyysisesti kykenisin varmaan kiipeämään kovempaakin, mutta on ollut täysin päästä kiinni, että liidatessa pääsisi uudelle tasolle. Sain todella hyviä vinkkejä reitin työstöön ja hermojen hallintaan. Jäi sellainen olo, että tämän viikon opeilla voin saada kiipeilyäni jatkossakin eteenpäin.

Ja pitihän se varmistaa, ettei kyse ollut vain onnenkantamoisesta, joten myöhemmin toisella sektorilla nappasin varmuuden vuoksi toisenkin 6b:n reitin plakkariin ja työstin useampaa muutakin sellaista kutosta, joiden liidaaminen tuntui täysin mahdolliselta. Ehkä greidit olivat vähän softeja, ehkä eivät, mutta pitkän jumittamisen jälkeen otan tämän egobuustin kiitollisena vastaan.

Turkki kiipeily

Majoituin tosiaan alueen ymmärtääkseni vanhimmassa kiipeily-campissa, Jositossa. Odotukseni leiriä kohtaan olivat aika matalalla, ehkä vähän kämäisten nettisivujen takia, mutta paikka oli todella siisti ja rauhallinen ja sovitut asiat järjestyivät sujuvasti. Tällä kertaa tavoittelin ensisijaisesti helppoa ja mutkatonta lomaa, siksi söin suurimpana osana päivistä aamiaisen ja illallisen Jositossa ja ostin myös päiväksi voileivän mukaan kalliolle, vaikka lähistöllä olisi useampia ravintoloitakin.

Pieni bungalow viikoksi maksoi suunnilleen satasen, toisen mokoman käytin safkoihin ja kaljoihin kuppilasta. Minun mittareillani siis erittäin edukas viikon reissu. Pidempään jos olisi ollut, olisi ehkä tullut vähän mökkihöperöksi ja visiitti läheisiin kylään tai useampaan alueen ravintolaan olisi tullut tarpeeseen. Itse nautin siitä, että mestan nettiyhteys toimi aivan tuulella käyden ja tuurilla, mutta jos tarkoituksena olisi ollut tehdä esimerkiksi enemmän etätöitä, olisi paikallisen datapaketin ostaminen ollut paikallaan.

Yksin matkustavana naisena koin, että reissu Turkkiin oli todella onnistunut: kiipeilykavereita löytyi helposti, omaa rauhaa sai jos halusi, paikka oli tosi kiva, kiipeilyalueet laajat ja laadukkaat, pulttaus modernia ja niin edelleen. Tänne suuntaan varmasti toistekin!

Päivävaellus Troodos-vuorilla Kyproksella

Troodos vuoret Atalanti trail Kypros

Pitkästä aikaa blogin puolelle moikka! Tässä on ollut varsin vinhasti tekemistä loppukesällä ja alkusykysystä: ensin vietin elokuussa kuukauden Ranskassa Chamonix’ssa kiipeilemässä, yritin huiputtaa Matterhornin Sveitsissä, palasin pikaisesti Belgiaan, kävin työreissulla Strasbourgissa, kiipesin yhden viikonlopun halkeamia Saksassa ja sitten lensin Kyprokselle, palasin Belgiaan, pyyhälsin uudestaan töihin Strasbourgiin ja niin edelleen…

On totta tosiaan ollut paluu normaaliin, eli autovuokraamon tiskille, aamuvarhaisiin lentokenttähetkiin ja nopeisiin pikajuniin. Onneksi on syysiltoja aikaa kirjoitella kokemuksia ylös. Aloitetaan Kyproksesta.

Kyproksella vietin viikon perhesyistä, mutsini asuu nykyään siellä töiden takia. Oltiin ensin arkipäivät pääkaupunki Nikosiassa saaren sisäosissa ja sitten viikonloppu rannikolla. Kun rantaelämän lisäksi mietittiin muuta tekemistä, päädyttiin tekemään pieni vaellus Troodos-vuorilla.

Troodos vuoret Atalanti trail KyprosTroodos vuoret Atalanti trail KyprosTroodos vuoret Atalanti trail Kypros

Niinpä yhtenä päivänä otettiin mutsin kanssa suunnaksi Troodos-vuoret ja siellä kulkeva Atalanti trail -niminen retkeilyreitti. 14 kilometrin mittainen rengasreitti kulki Chionistra-vuoren ympäri noin 1700 metrin korkeudella. Reitti kulki suht tasaisesti rinteen myötäisesti ilman merkittäviä korkeuseroja ja polku oli helppokulkuista. 14 kilometriä taittui noin neljässä tunnissa aika rauhallisesti edeten. Reitin seuraaminen oli selkeän polun ja hyvien merkintöjen takia vaivatonta.

Polun varrella oli paljon Kyprokselle tyypillisiä kasveja ja puita. Merkittävimmät niistä, kuten satoja vuosia vanha kataja, oli merkattu selkein kyltein. Ylhäältä vuorilta näkyi hienosti moneen suuntaan saaren yli rannikolle asti.

Helteisen Nikosian jälkeen oli ihanaa päästä raikkaaseen ulkoilmaan, ylempänä lämpötila oli siedettävämpi ja raikas tuuli virkisti kävellessä. Kun oli juuri viettänyt pitkä aikaa Alpeilla, on tosin sanottava, että niiden lumihuippujen jälkeen Troodos-vuoret olivat kyllä enemmänkin hiekkaisia pikku kukkuloita.

Majavien mailla – Isojärven kansallispuisto

Isojärven kansallispuisto

Alkukesä Keski-Euroopassa on saanut kaupunkilaishiirenkin haaveilemaan luonnon rauhasta. Brysselistä kotimaahan matkustaessa oli toivelistani kärjessä olikin lähinnä painua metsään. Pirkanmaan ja Keski-Suomen kansallispuistoista useampi on jo tullut tutuksi aiempina vuosina. Viime kesänä pyyhällettiin siskojen kanssa Seitsemiseen, tällä kertaa reissuseuraksi lähteneen pikkusiskon kanssa oltiin yksi yö telttailemassa Isojärven kansallispuistossa.

Isojärven kansallispuisto osui sopivasti Tampereen kautta Jyväskylään suuntautuneen sukulointi- ja festarikierroksen yhteyteen. Kuhmoisissa sijaitseva kansallispuisto on noin puolentoista tunnin päässä Tampereelta autolla. Isojärvi oli siitä hauska paikka käydä, että minulla ei ollut sieltä oikein minkäänlaisia mielikuvia ennakkoon. Ehkä Isojärvi on vähän jäänyt muiden alueen tunnetumpien kansallispuistojen jalkoihin huomiossa, vaikka kävijämäärät ovat täälläkin olleet kovassa kasvussa.

Pikaisella selvityksellä ja opastauluista paikan päältä kävi ilmi, että Isojärven luontoon vaikuttavat erityisesti majavat, joiden padot nostattavat vettä välillä reiteillekin. Seudulta löytyy myös historian havinaa metsähakkuiden tukikohtina toimineiden tukkikämppien muodossa. Herettyssä reittien lähtöpisteessä tukkikämpässä toimii kiva kahvila, josta nappasin mukaan myös kansallipuiston majavalla kuvitetun kangasmerkin.

Isojärven kansallispuistoIsojärven kansallispuistoIsojärven kansallispuistoIsojärven kansallispuisto Kalalahti

Yhden yön retkelle sopiva reitti syntyi, kun yhdistimme Savottapolku- ja Jätkänpolku-reiteistä vajaan parinkymmenen kilometrin kierroksen. Arki-iltana polulla ei ollut juuri ketään ja leiripaikassa Kalalahdessa oli meidän lisäksemme vain yksi toinen seurue. Kalalahdessa järven rannalla oli laavu, tulentekopaikka (huom! tarkkana metsäpalovaroitusten kanssa!) ja valmiiksi tasoitettuja telttapaikkoja puiden lomassa. Vettä sai kantaa mukana aika reilusti, sillä kaivoja ei ole reitin varrella missään.

Koska omat retkeilyvarusteeni ovat Belgiassa, harkitsin pidempään toisen teltan ostamista Suomessa pidettäväksi ja päädyinkin täksi kesäksi sellaisen hankkimaan. Marmotin kahden hengen Limelight selvisi ensiretkestään erinomaisesti. Omaan Black Diamondin kahden hengen telttaani verrattuna tämä tuntuu paljon isommalta: hyvänä puolena myös tilaa on enemmän kahdelle nukkujalle, toisaalta myös painoa kannettavaksi on vähän enemmän.

Mainio pieni retki Isojärvelle oli hyvä alku kesälomalle, metsän keskellä pääsi hyvin irti arkisista ajatuksista. Maasto oli paikoin kivikkoista ja epätasaista ja polulla sai keskittyä kävelemiseen ihan kunnolla. Reitit olivat hyvin merkattuja, opasteet selkeät ja pitkospuita useassa kohtaa uudistettu. Reppu selässä tarpominen kävi hyvästä treenistä myös loppukesän vuorireissua ajatellen. Autolle palatessa tuntui siltä, että retkeä olisi voinut jatkaa pidempäänkin.

Katso myös muita kirjoituksia Suomen kansallispuistoista:

Vaellusretki Seitsemisen kansallispuistossa
Liesjärven kansallispuisto itsenäisyyspäivänä
Leivonmäen kansallispuisto marraskuun harmaissa
Syysretki Etelä-Konneveden kansallispuistoon
Kiipeilyviikonloppu Olhavalla
Helvetinjärven kansallispuistossa