Hiekkakiveä kiipeilemässä Berdorfissa

Berdorf kiipeily

Palasin Alpeilta tunkkaiseen Brysseliin. Vuorten jälkeen kaupunki tuntui tukalalta, autot ja ihmiset olivat ihan liikaa ja kasvomaskipakon laajeneminen koko Brysselin alueelle teki ulkoilustakin inhottavaa.

Kun minnekään muualle ei oikein pääse menemään, niin naapurimaahan Luxemburgiin sentään pääsee koronarajoituksista huolimatta. Houkuttelin kaverini kiipeilyretkelle Berdorfiin viime viikonlopuksi, ja se olikin loistoidea.

Kävin Berdorfissa ensi kertaa viime syksynä. Silloin ihastuin hiekkakivikallioihin taianomaisen kauniin metsän keskellä kovin ja olenkin odottanut uusintaretkeä innolla. Ajomatkaa Belgiasta tulee kolmisen tuntia, juuri sopivasti parin päivän pikkumatkalle.

Tällä kertaa kallioilla oli kiitos koronatilanteen huomattavasti rauhallisempaa kuin viime vuonna. Pilvinen ja vähän viileämpi sää teki kiipeilystä mukavampaa kuin hirveässä helteessä.

Kiivettiin useammalla sektorilla, lähinnä helppoja reittejä, koska liidaaminen oli lähinnä minun vastuullani, mukana ollut kaverini kun on vasta aloitellut ulkokiipeilyjä tänä kesänä. Viimeksi rimpuilin klassikkoreitti Kaweechelchenin yläköydessä, tällä kertaa jäi harmittamaan, että liidinä reitin alku oli edelleen minulle liian jännittävä. Parempia fiiliksiä jäi reiteiltä J.F., Sachsenriss ja Cyrano Left. Jospa sitä vielä joskus tulevina vuosina pääsisi kutosten syrjään kiinni täälläkin…

27Cragsin Premiumista löytyvät hyvät Berdorfin topot, leirintäalueilla myydään myös paperista Climbing in Berdorf -topokirjaa. Leirintäalueista Martbusch ja Belle-Vue ovat molemmat hyväksi kokeiltuja.

Alppikiipeilykurssi Chamonix’ssa

Chamonix alppikiipeily

Epävarmuus leimasi kesän suunnitelmia, kuten tietysti kaikilla muillakin. Kesäkuun puolella ilmoittauduin kuitenkin alppikiipeilyn tekniikkakurssille Chamonix’hin. Vuorilla on helppoa pitää väliä ihmisiin ja kesä ilman kiipeilyä tuntui tympeältä ajatukselta. Onneksi koronatilanne oli elokuun alussa sillä mallilla, että uskalsin lähteä Brysselistä kohti Alppeja.

Olen kiipeillyt kallioilla jo sen verran, että perusasiat ovat hallussa niin lyhyempien kuin pidempienkin reittien kannalta. Toissakesänä kiipesin Chamonix’ssa useamman viikon, myös ensimmäisen alppireittini Cosmiquesin harjanteen. Viime kesän jäätikkökurssilta Norjasta sain myös hyvät pohjataidot jäätiköillä köysistönä liikkumiseen. Se, mitä minulta tuntuu useimmiten puuttuvan, on itsevarmuus lähteä kokeilemaan isompia reittejä ylempänä vuorilla.

Odotukset kiipeilykurssia kohtaan olivat kovat. Toivoin, että tämän viikon aikana olisin saanut enemmänkin vinkkejä itsenäisen ylhäällä vuoristossa liikkumisen suunnitteluun ja toteutukseen, sekä ennen kaikkea käytännön treeniä sen verran kovemmilta reiteiltä, minne ei vielä ilman opasta ole asiaa.

Olinkin vähän pettynyt, kun homma alkoi ihan täysin perusasioista. Ensimmäisenä päivänä kiivettiin helppo multipitch La Somone, toisena sateen takia vain pieniä reittejä Les Gaillandsissa ja kolmantena käytiin Torinon majan luona vain pikku kävelyllä toteamassa, että huonolta alhaalla näyttänyt sää oli huono myös ylhäällä.

Kelille ei tietenkään voi mitään, mutta vähän jäi harmittamaan, kun opasta ei tuntunut kamalasti kiinnostavan mikään luovempi vaihtoehtoisen tekemisen keksiminen. Hän vaikutti lähinnä tyytyväiseltä päästyään meistä eroon jo muutamassa aamupäivän tunnissa.

Chamonix alppikiipeilyChamonix alppikiipeily

Vasta neljäntenä kurssipäivänä päästiin korkeammalle vuorille ja enemmän alppihommia muistuttavan tekemisen pariin, kun lähdettiin Torinon majalta Aiguille Marbreesin harjanteelle. Helppo harjanne oli melko tylsää köpöttelyä, ilman varsinaisia kiipeilyosuuksia, mutta ihan ookoo totutella pitkästä aikaa liikkumaan isoissa vuoristokengissä kalliolla.

Pikku reitin jälkeen oli mukavaa istua iltaa vuoristomajalla muutaman oluen kera. Kaunis auringonlasku majan ikkunoiden takana toimi merkkinä painua punkkaan ja makuupussiin.

Seuraavana päivänä kiipeilyhomma alkoi tuntua jo enemmän sellaiselta, kuin olin koko viikon ajatellut olevan, kun herättiin ennen kuutta ja lähdettiin tarpomaan kohti Entrevesin harjannetta (kirjoituksen ylimmässä kuvassa). Entrevesin harjanne oli jo kiipeilyllisempi reitti, mutta myös ruuhkainen. Ei tarvinnut pohtia, missä reitti kulkee, sen kun veti possujonossa muiden perässä. Nousu auringon paahtamalta jäätiköltä takaisin majalle tuntui keuhkoissa ja jaloissa, pitäisi varmaan vähän treenata…

Chamonix alppikiipeilyChamonix alppikiipeily

Viimeisenä kurssipäivänä otettiin vihdoinkin vähän isompi reitti tähtäimeen ja kiivettiin Rebuffat-Baquet Aiguille du Midin eteläseinältä. Opas veti edeltä, tavallaan tuntui vapaamatkustajalta, toisaalta oli aivan älyttömän siistiä päästä katsomaan, miten tuollaisia ratoja kiivetään ilman paineita liidistä. Ehkä vielä joskus kestää omakin kantti lähteä kokeilemaan tämäntapaisia reittejä.

Valtavalla seinämällä kiipeily tuntui parhaimmillaan lentämiseltä. Ei tarvinnut ajatella yksittäisiä liikkeitä, sen kun vaan painoi päättäväisesti yläspäin, köydenmitat sulautuivat tasaiseksi virtaavaksi liikkeeksi. Vuorenhuiput joka puolella ympärillä ja jäätikkö yhä kauempana alapuolella teki kaikesta vielä siistimpää. Olin niin innoissani, että varmaan näkyi kestovirneestä naamallakin, että nyt oltiin päästy kunnolla asiaan.

Pari hienoa päivää ei valitettavasti ihan riittänyt siihen, etteikö kokonaisfiilis kurssiviikosta jäänyt vähän valjuksi. Ei voi mitään, aina ei natsaa. Onneksi jäin kurssin jälkeen vielä toiseksi viikoksi kiipeilemään omatoimisesti Chamonix’hin.

Chamonix kiipeily

Kurssia seuranneella viikolla poimin kiipeilykavereita lähinnä paikallisesta Facebook-ryhmästä. Yhden brittihepun kanssa käytiin ensin vetämässä päivä kalliolla ja sen jälkeen hän innostui lähtemään Cosmiquesin harjanteelle seuraavana aamuna. Se olikin hyvä tapa testata taitojani, sillä olin ensi kertaa ylempänä vuorilla niin, että minä olin köydessä kokeneempi. Tuttu reitti sujui hyvin, vaikka alkuun hermostuttikin ihan eri tavalla kuin alempana kallioilla kiivetessä.

Helppo reitti, hyvä keli ja riittävästi aikaa, niin eiköhän sitä sitten ala pikkuhiljaa uskaltaa useamminkin ylös itsenäisesti kiipeilemään. Ja ennen kaikkea erikoisen lockdown-kevään ja kummallisessa välitilassa vietetyn kesän jälkeen oli aivan ihanaa päästä vuorille rymyämään.

Vaellusretki Seitsemisen kansallispuistossa

Seitseminen yhden yön vaellus

Kotimaanmatkailun kiinnostavimpia kohteita ovat kansallispuistot. Vietin heinäkuuta Suomessa ja yksi siellä olon kohokohdista oli vaellusretki siskojen kanssa Seitsemisen kansallispuistoon.

Pohjois-Pirkanmaalla sijaitseva Seitsemisen kansallispuisto on erityisen tunnettu vanhasta aarnimetsästään. Multiharjun aarnimetsän yli 400 vuotta vanhojen mäntyjen keskellä kulkiessa olo oli aika pieni.

Seitsemisen kansallispuistoSeitsemisen kansallispuisto

Kuljimme kahdessa päivässä Virkatie-nimisen rengasreitin, jolla on pituutta liki 26 kilometriä. Ensimmäisenä päivänä pyyhälsimme noin 17 km ja toiselle päivälle jäi vain kymppi. Reitille osui monenlaisia maisemia metsistä soihin ja vesistöihin. Matkalla kuljimme Koveron perinnetilan pihapiirin läpi, jossa pidimme evästaukoa. Koverolla oli myös kaivo, josta tankkasimme vettä mukaan.

Leiriydyimme Liesijärven rantaan. Heinäkuun viikonloppuna väkeä oli poluilla liikkeellä suunnilleen tavanomaisia määriä, mutta leiripaikalla erikoiskesän kyllä huomasi, kun telttoja oli pystytetty vieri viereen. Nuotiopaikalla oli kiva istuskella ja vaikka väkeä oli enemmänkin, oli alueella rauhallista nukkua.

Seitsemisen kansallispuistoSeitsemisen kansallispuisto

En ole koskaan aiemmin ollut varsinaisesti vaellusretkellä Suomessa. Kiipeilyretkillä käveleminen kallion luokse on vain välttämätön paha ennen itse asiaan pääsemistä. Tällä kertaa oli kiva kulkea vaan, ilman mitään muuta agendaa. Mikäli joskus innostun pidemmälle vaellukselle, olisi rinkasta ollut varaa keventää painoa pois, nyt mukana oli kaikenlaista mukavuuskampetta.

Vaikka peruuntuneet kaukomatkat harmittavat edelleen, tuli Seitsemisen metsien keskellä ja pitkospuita pitkin tarpoessa minulle ihan hyvä muistutus siitä, että Suomessakin on hienoja ja ainutlaatuisia luontokohteita, joista saa hyvässä seurassa paljon irti.

Katso myös muita kirjoituksia Suomen kansallispuistoista:

Liesjärven kansallispuisto itsenäisyyspäivänä
Leivonmäen kansallispuisto marraskuun harmaissa
Syysretki Etelä-Konneveden kansallispuistoon
Kiipeilyviikonloppu Olhavalla
Helvetinjärven kansallispuistossa

Rantapäivä Oostendessa

Oostenden rantaOostende päiväretki Brysselistä

En oikeastaan tiennyt meren äärellä olevasta Oostenden kaupungista yhtään mitään muuta, kuin että Oostenden rantaa kehuvat kaikki. Olikin tosi kiva, kun ystäväni innostui lähtemään kanssani päiväksi Oostendeen, niin tuli ensinnäkin lähdettyä.

Olen asunut Belgiassa tällä erää pian vuoden verran, mutta en ole juuri ehtinyt kiertämään lähiseutuja. Päiväretkille karkaaminen arjen keskellä tuntuu toisinaan vähän työläältä, pienet spontaanit jutut eivät varsinaisesti ole vahvuuteni. Ilmastokriisin vuoksi lähimatkailu on jo pitkään näyttäytynyt vastuullisena valintana, ja nyt korona tuuppasi tätä trendiä entisestään eteenpäin. Kun kaukomaat ovat saavuttamattomissa, pitää hyvää etsiä läheltä.

Oostende on kauniina päivänä kiva päiväretki Brysselistä, jos kaipaa Keski-Euroopan sijaan meritunnelmaa ja rantaelämää. Junamatka kesti reilun tunnin ilman vaihtoa, junia kulkee välillä säännöllisesti. Perillä Oostendessa tuntui, kuin olisi vaihtanut maata kauemmaksi. Juna-aseman edestä aukeaa satama-allas, jota reunustavat kojut myivät tuoreita mereneläviä, ilma tuoksui suolavedeltä ja kalanperkeiltä. Jollain tapaa kaupungin tunnelmasta tuli mieleen Tanska tai muut pohjoismaat.

Rock Strangers OostendeOostende Rock Strangers

Kun kerran olimme ystäväni kanssa lähteneet liikkeelle rantapäivän perässä, emme sen kummemmin kiertäneet kaupungilla, vaan kuljimme suoraan rantabulevardille. Matkalle osui taiteilija Arne Quinzen Rock Strangers -nimiset metalliveistokset. Punaiset metallimonumentit ovat kolhuisuudessaan ja ruttaantuneina kuin merestä rannalle huuhtoutuneita jättiläismäisiä roskia. Ärhäkän punainen väri on kirkas kontrasti vasten maisemaa varsinkin harmaana päivänä.

Koska aamu oli ollut pilvinen, rannalla oli ruuhkaa lähinnä lokeista. Ja miten mainio Oostenden ranta olikin, maineensa veroinen! Sileää vaaleaa hiekkaa, jossa oli kiva kulkea paljain varpain. Uskaltauduin uimaankin, ensi kertaa tänä kesänä. Matalassa rannassa merivesi oli yllättävän lämmintä ja aalloissa pärskiminen ilahduttaa aina. Kun aurinko alkoi pilkistellä pilvien takaa, tuntui kuin olisi ollut Belgian sijaan etelänlomalla.

Uimisen ja auringossa loikomisen jälkeen napattiin vielä burgerit ja drinkit rantakadulla. Ravintola Histoires d’O ei ollut nopean palvelun paikka, mutta safka oli aivan hyvää ja terassilta oli hyvä tarkkailla ohikulkevia ihmisiä. Illaksi kotiin pääsi suoraan junalla, rantahiekkaa rapisi sandaalien pohjasta vielä kotiovellakin.

Jos Oostende kiinnostaa ja kaipailet lisää ideoita, Håndbagage-blogissa on hieno kuvareportaasi kaupungista. Näistä paikoista moni meni muistilistalle, jos joskus menen tuonne uudelleen!

Tutkimustuloksia ripulireissulta

Benin ripulireissu

Osallistuin toissa kesänä rokotetutkimusmatkalle Beninissä, Länsi-Afrikassa. Tuttavallisemmin ripulireissuksi ristityn matkan tarkoituksena oli kokeilla kehitteillä olevaa ripulirokotetta. Nyt tutkimuksen ensimmäiset tulokset on julkaistu ja niistä uutisoitiin esimerkiksi päivän Helsingin sanomissa. Hyvältä vaikuttaa!

Ripuli on yksi alle viisivuotiaiden yleisimmistä kuolinsyistä maailmassa. Likainen vesi ja puutteellinen sanitaatio ja hygienia aiheuttavat ripulia köyhemmissä maissa ja erityisesti lapsille se voi olla hengenvaarallista. Tutkimuksen tärkein merkitys on se, että kehitysmaiden pienille lapsille saadaan rokote, minkä lisäksi siitä voi olla iloa turistiripulin hoidossa.

Tutkimuksessa kehitettiin rokotetta, jota testaamaan Beniniin lähetettiin yli 700 suomalaista vuosina 2017-2019. Olin mukana 11 hengen ryhmässä kesällä 2018. Nyt kun rokote on todettu turvalliseksi, sitä kokeillaan seuraavassa vaiheessa Gambiassa ja Sambiassa.

Benin ripulireissu

Varsinkin nyt koronan aikaan olen muistellut tätä reissua lämmöllä, loistava kokemus. Grand Popon kalastajakylä Atlantin rannalla oli ikimuistoinen ja ihana paikka. Pauhaava valtameri, pehmeä rantahiekka ja päivät palmujen alla ovat jääneet vahvasti mieleeni. Kylän raittia kuljettiin edestakaisin mopotaksin tarakalla, vaikka kyytin nousu vähän hirvitti.

Suomalaiset eivät ole Grand Popon kylällä olleet tuntematon näky ennen tätä tutkimustakaan, sillä suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi Villa Karo on sijainnut siellä jo vuosia. Ventovieraassa porukassa reissussa olo oli yllättävänkin hauskaa. (Paikalliseen palmuviinaan sodabiin ei ehkä tarvitse enää ikinä koskea.)

Pieni Benin on mainio maa, jota suosittelen myös matkakohteena Länsi-Afrikassa, kunhan matkailu taas alkaa olla turvallisempaa. Paikallisessa kulttuurissa oli paljon nähtävää: perinteisiä seremonioita, siirtomaavallan julmaa historiaa, nykypäivän taidetta. Ranskan entisessä siirtomaassa parempi ranskan taito olisi ollut etu ihmisiin tutustumisessa, kielimuuri oli paikoin korkea.

Tämä oli ensimmäinen matkani Afrikan mantereelle ja se nosti kovasti mielenkiintoani maanosaa kohtaan. Sen jälkeen olenkin kiertänyt Itä-Afrikassa parilla eri reissulla Etiopiaa ja Tansaniaa, seuraavaksi houkuttelisi eteläinen Afrikka, kun matkustus joskus taas muuttuu mahdolliseksi.

Kirjoitin reissusta taannoin useammankin jutun, tunnisteella Benin löytyy päivityksiä parin vuoden takaa niin nähtävyyksistä kuin ripulireissulle osallistumisesta.