Jääkiipeilyviikonloppu Alpeilla

Jääkiipeily Cogne AlpitBelgiaan muutto tuntui jääkiipeilyn osalta melkoiselta tuomiolta, täällä kun ei siihen ole tietenkään mitään mahdollisuuksia. Syksyllä kun ensimmäiset kuvat pohjoisen putouksilta alkoivat täyttää Instagramin kuvavirtaa, iski ahdistus: menisikö koko talvi ohi ilman yhtään mahdollisuutta päästä potkimaan jäätä.

Alpit ovat onneksi Brysselistä kohtuullisen lähellä. Brittifirma Jagged Globe tarjoaa pitkän viikonlopun mittaisia jääkiipeilyreissuja, niinpä varasin jo syksyllä paikan sellaiselle. Kalenteriin tämä osui kivasti, kun lähdin suoraan työviikon päätteeksi kohti retken kokoontumispaikkaa Chamonix’ta. Ohjatulle reissulle meno tuntui tänä vuonna hyvältä idealta, sillä vasta kahden talven kokemuksella olen edelleen aika aloittelija, mitä jääkiipeilyyn tulee. Rutiini puuttuu ja usein jännittää. Tekniikan ja rohkeuden kehittäminen oli toiveissani, kun ilmoittauduin mukaan.

Porukassa oli kuusi henkeä: brittipariskunta, yksi vanhempi herra, minä ja kaksi opasta. Jakaannuimme kolmen hengen tiimeihin, toiseen menivät jääkiipeilyn ensikertalaiset ja toiseen me vähän kokeneemmat kiipeilijät. Kurssin järjestelyt vaikuttivat joustavilta ja opas kuunteli toiveita ja vastaili kärsivällisesti kaikenlaisiin kiipeilyyn liittyviin kysymyksiini.

Ensimmäisenä päivänä ajoimme Italian puolelle Cogneen, jossa olin viime talvena kokonaisen viikon kiipeämässä kaverini kanssa kahdestaan. Cognessa kiivettiin aluksi Valmiana, helpot 4 köydenmittaa mukavassa auringonpaisteessa. Kauden ensimäiset metrit jäällä oli hyvä ottaa mukavan leppoisalla reitillä, jonka jälkeen ei ole täysin muussia. Majoituimme Cognessa vanhassa kunnon La Barmessa. Sympaattinen hotelli on aivan ihana, kiipeilypäivän päälle maistui italialainen kotiruoka, paikallinen olut ja pitkät yöunet. Täydellistä.Jääkiipeily Cogne alpitSeuraavana aamuna paineltiin laakson pohjaa pidemmälle. Lähestyminen Patri-nimiselle reitille otti viime vuonnakin koville. Opas Andy piti kovaa tahtia, oli täyttä työtä pysyä mukana. Vaan kunhan päästiin kiipeilemään, homma kulki. Jää oli kovaa ja lohkeilevaa, yöllä oli ollut reilusti pakkasta. Valitettavasti köysistön kolmas jäsen lopetti ensimmäisen köydenmitan jälkeen ja palasi laaksoon, jatkettiin oppaan kanssa kahdestaan.

Patrin keskiosassa on pari pientä putousta ja vähän kävelyä, viimeinen pätkä yläosassa on reitin kruunu. Olin samaan aikaan vähän peloissani ja innoissani jyrkästä linjasta putouksen oikeassa laidassa. Opas Andy liidasi edeltä ja lopulta meikä lähti perään. Mielessä ei ollut muuta kuin kiipeilyn rytmi, hakun lyönti ja jääraudan potku kerrallaan puskin keskittyneesti ylöspäin. Lopulta nauratti ääneen, ”this is awesome” huusin, kun olin kuuloetäisyydellä ankkurilta. Parasta jääkiipeilyäni koskaan tähän mennessä. Viime vuonna melko mahdottomalta vaikuttanut reitti olikin mahdollista päästä ylös lepäämättä kertaakaan köydessä. Liidiä voin harkita sitten joskus 2050-luvulla…
Cogne jääkiipeilyCogne jääkiipeilyKolmantena ja viimeisenä kiipeilypäivänä ajettiin eri laaksoon. Valsavarenchen laakson päädystä lähtevät kiipeilyreitit muun muassa Gran Paradison huipulle. Laaksosta löytyi kiva neljän köydenmitan jääputous helpolla ja lyhyellä lähestymisellä. Mikä helpotus edellisen päivän marssimisen jälkeen!

Kaksi ensimmäistä pätkää putouksesta olivat loivempaa kipitystä, yläosan kaksi köydenmittaa totisempaa kiipeilyä. Opas kiipesi edeltä, minä seurasin perässä. Varjossa oli viileää ja sormet tuntuivat kiivetessä olevan samaan aikaan jäässä ja tulessa, kun taistelin jyrkempää kohtaa ylös. Kipeät näpit pakottivat ravistelemaan käsiä jokaisen hakun siirron jälkeen. Reitin yläosaan paistoi aurinko, mikä lämmitti oloa, mutta teki samalla jään pintakerroksesta murenevan jalkojen alla. Muutaman jännittävämman metrin jälkeen jäljellä oli loiva nousu viimeiselle ankkurille. Mahtavaa puuhaa, kyllä hymyilytti!Cogne jääkiipeilyJagged Globen jääkiipeilyviikonloppu oli juuri sitä, mitä odotinkin: oppaan kanssa pääsin kiipeämään hienompia putouksia, kuin mihin omat taidot vielä itsenäisesti riittävät. Kolmessa päivässä kiipeilymetrejä kertyi oikein kivasti ja varmuus jääkiipeilyyn kasvoi taas vähän. Pääasia oli, että tänäkin talvena pääsi edes muutamaksi päiväksi jäälle. Kolme kiipeilypäivää oli hyvä aika palautella tuntumaa lajiin ilman lepopäiviä, kotiin Brysseliin palasin aika väsyneenä.

En ole juurikaan kiivennyt oppaan kanssa, välillä tuntui vähän vapaamatkustajalta, kun köydet oli vedetty valmiiksi ja itse tarvitsi vain pysyä perässä. Toisaalta reissulla oli rentouttavaa, kun pystyi keskittymään vain kiipeilyyn eikä itse tarvinnut säätää kohteita, kulkemisia ja muuta sälää. Oppaamme Andy oli kokenut kiipeilijä ja tosi hyväntuulinen heppu, jonka kanssa vuorilla oli hurjan hauskaa.

Keväällä Kilimanjarolle

Simien mountainsNopean toiminnan naisena seuraava suurempi matkasuunnitelmani alkoi oikeastaan muodostua jo matkalla Etiopiasta kotiin. Hyvin sujunut Etiopian-reissu vahvisti varmuuttani siitä, että suuntana olisi seuraavallakin kerralla Afrikka ja vuoret. Eikä mikä tahansa vuori, vaan Afrikan korkein huippu, Kilimanjaro Tansaniassa.

Kilimanjaro kiinnostaa sekä vuoren että ympäristönsä takia. Vaikka Kilimanjaro on huomattavasti Etiopian Simien-vuoristoa korkeampi, se on silti kohtalaisen helppo kiivettävä. Etiopiassa olimme reilun neljän kilometrin korkeudessa ja pitkän vaelluksen aikana kokeuteen ehti tottua rauhassa. Tulevalla reissulla nousutahti on kovempi ja korkeus suurempi. Jännittävää päästä kokeilemaan, miten keho vastaanottaa tämän haasteen. Kunto kesti Etiopian retken ihan hyvin, mutta alamäet ottivat pari vuotta sitten loukkaantuneeseen nilkkaan ja polveen. Talven aikana täytyy keskittyä jalan vahvistamiseen, jotta se on keväällä iskussa.

Periaatteeni on, että kun matkustan kauas, pyrin olemaan alueella mahdollisimman pitkän pätkän kerralla. Vuorireissun lisäksi jään Tansaniaan siksi vielä muutamaksi lisäpäiväksi, tarkoitus on käydä muun muassa Ngorongoron suojelualuella. Mielikuvissani safarimatkoissa on aina vähän menneisyyteen kuuluvan kolonialistisen maailman henkeä mukana, enkä ole varma, mitä mieltä olen eläinten bongailusta noin muutenkaan, mutta ehkä näiden safaripäivien jälkeen mielipiteeni on selkeämpi.

Kaikkein kivointa tulevassa matkassa on se, että matkatoimisto Aventuran järjestämän reissun matkanjohtajana toimii Vuorenvarma-blogia kirjoittava kaverini Anni! Annin kiipeilysuunnitelmat tulevalle vuodelle ovat ihan omaa luokkaansa, hän nimittäin lähtee Mount Everestille keväämmällä. On todella nastaa päästä reissuun yhdessä vielä ennen Annin kovaa koitosta ja kuulla kokemuksiaan maailman korkeimmalle vuorelle valmistautumisesta.

Vaellus Etiopian Simien-vuorilla

Simien Mountains EtiopiaTässäpä onkin vähän pidempää matkakertomusta viikon vaelluksesta, joka huipentui Etiopian korkeimman vuoren valloitukseen.

Simienin kansallispuisto sijaitsee Etiopian pohjoisosissa. Vuonna 1969 perustettu kansallispuisto on usean uhanalaisen eläinlajin koti. Mannerlaattojen liikeestä syntynyttä Etiopian ylänköaluetta kutsutaan toisinaan myös Afrikan katoksi. Alueella on useita huippuja, jotka nousevat yli neljän kilometrin korkeuteen, korkein niistä on Ras Dashen, 4550 metriä.

Olin mukana vaelluksella osana Kapua-kehitysyhteistyöprojektia. Ennen siirtymistä vuorille olimme viettäneet jo viikon Addis Abebassa. Kahdenkymmenen hengen ryhmässä oli sekä kokeneempia että kokemattomampia vaeltajia. Näin isolla porukalla päivät venyivät helposti aika pitkiksi, kun liikkeellelähdöt ja tauot ottivat aikansa. Seurueemme mukana kulki kaksi paikallisopasta sekä viisi vartijaa. Vaelluksen aikana kannoimme itse vain päiväreppuja, majoitus ja ruuat kulkivat muuleilla leiristä toiseen.
Simien Mountains EtiopiaSimien Mountains Etiopia

Päivä 1: Simien Lodge – Sankaber

Ajoimme aamulla Gondarista Debarkin kaupunkiin, jossa oli viimeinen pysähdys ennen siirtymistä kansallispuistoon. Söimme lounasta Simien Mountain Lodgella ja koko porukka tuntui jo odottavan malttamattomana vaelluksen alkamista. Vihdoin iltapäivästä pääsimme liikkeelle. Kuljimme jyrkänteen reunaa rentona letkana, kukin omaa tahtia tunnustellen. Puut polun varressa kasvoivat naavaa ja uudenlaisia maisemia piti pysähdellä kuvaamaan tihein välein.

Ensimmäinen vaelluspäivä oli vain puolikas, kuljimme noin 8 km, ajassa neljä ja puoli tuntia. Leiripaikka Sankaber oli pienessä notkelmassa. Iltatoimet tuntuivat hitailta, kun leirielämään ei ollut vielä tottunut ja uudet matkaa varten hankitut varusteet piti ottaa käyttöön. Ukkosmyrsky yöllä teki unista katkonaiset ja kamoista kosteat.Simien MountainsJinbar vesiputous

Päivä 2: Sankaber – Gich Camp

Toisena päivänä reitti jatkui jyrkänteiden tuntumassa. Näimme yhden Simien-vuorten tunnetuimmisa maisemista, Jinbar-vesiputouksen. Edellisen yön vesisateen ansiosta yli 500 metriä korkea putous kuohusi erityisen runsaana alas jyrkännettä. Söimme lounasleipiä upeissa maisemissa pian putouksen jälkeen ylängöllä. Päivän kokonaispituus oli noin 12 km ja aikaa meni isolla ryhmällä noin 9 tuntia.

Toisen vaellusyön leiripaikka Gich oli ehkä suosikkini kaikista leiripaikoista tällä reitillä. 3600 metrin korkeudessa leiri oli laajalla niityllä. Tuulisessa illassa retkikunta puuhaili omiaan, tunnelmassa oli jotakin maagista. Tavaroiden kuljetukseen käytetyt muulit laidunsivat irrallaan kuin villihevoset vuorten ympäröimänä, varsinkin aamun valossa teltasta noustessa näky oli aivan ihana.
Simien MountainsSimien mountainsSimien MountainsPäivä 3: Gich – Chennek

Kolmantena vaelluspäivänä nousimme ensimmäistä kertaa yli neljän kilometrin korkeuteen. Tunkkasimme jonossa ylös mutaista mäkeä, joka kulki alkumatkan metsikön keskellä. Jollain tapaa nousu tuntui helpommalta, kun ei suoraan puiden takia nähnyt, miten pitkä matka vielä jäljellä. Innatye-huippu nousi 4070 metriin, amharian kielellä sen nimi tarkoittaa äitiä. Melko pian huipun jälkeen iski kova raekuuro. Rakeet piiskasivat polkua ja kastelivat kaiken kylmäksi. Onneksi oli sadevaatteet mukana.

Tässä vaiheessa vaellusta alamäet alkoivat tuntua jaloissa huomattavasti ylämäkiä pahemmilta, viimeisissä laskuissa vauhti hidastui kummasti. 14 kilometrin päivämatkaan meni liki 10 tuntia aikaa. Chennekin leirissä kuivattelimme märkiä tavaroita leirinuotiolla.

Simien Mountains EtiopiaEthiopiaSimien mountains

Päivä 4: Chennek – Chiro Leba – Ambiko

Vaelluspäivän aluksi nousimme toistamiseen yli 4000 metrin. Mäki tuntui keveältä ja korkeimman kohdan tuntumassa näimme vielä pari vuorikauristakin, kuvasta tosin tuli aika surkea. Alamäessä alkoivat ongelmat pari vuotta sitten leikatun nilkan ja saman jalan polven kanssa, ne eivät pitäneet kivikkoisessa rinteessä laskeutumisesta lainkaan. Liki tuhannen korkeusmetrin lasku alas kylään oli totta puhuen aika kamala.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan Ras Dashenin huiputusyrityksen olisi pitänyt olla seuraavana päivänä, joten päätin jalkojani säästääkseni ottaa Chiro Leban kylältä muulikyydin loppumatkaksi. Muulihommasta tulikin pieni hässäkkä, kun minulle ensimmäisenä tarjottu muuli osoittautui ärhäkäksi pikku otukseksi. Samalla sekunnilla kun kipusin muulin kyytiin se sai kunnon hepulin, jonka seurauksena kaaduttiin kylänraitille. Noh, eipä ollut ensimmäinen kerta kun lennän hevosen selästä. Seuraavaksi minulle etsittiin lauheampi muuli, joka köpötti kiltisti seuraavaan leiriin.

Päivä 5: Ambiko, lepopäivä

Muutimme suunnitelmaa ja pidimme lepopäivän Ambikon leirissä. Päivän askelmittari nauratti, sillä kymmenien tuhansien askeleiden sijaan lepopäivänä en kävellyt edes kilometriä. Pesin hiukset purossa leirin vieressä, istuin auringossa kirjaa lukien. Leirin hitaassa ja pysähtyneessä tunnelmassa oli aikaa alla olevien vaelluspäivien pureskeluun. Aikaa vähän ajatellakin, eikä vain vaeltaa. Teki hyvää saada valmistautua tulevan yön huiputukseen, karsia turhia tavaroita repusta, tankata evästä.

Simien MountainsSimien MountainsSimien mountainsSimien Mountains

Päivä 6: Ras Dashenin huiputus

This is the day, kuului aamulla, kun nousimme ylös kahden maissa yöllä. Lepopäivä Ambikon leirissä oli tehnyt tehtävänsä. Vaikka uni vielä viipyilikin kehossa, olivat jalat jokseenkin levänneet.

Aamuyön hämärässä otsalamppujen valot muodostivat valoketjun pimeään rinteeseen, jota taivalsimme tunti toisensa jälkeen. Kuljimme ensin kivistä rinnettä, sitten pitkin parempiakin päiviä nähnyttä autotietä. Simien-vuoristossa aamun valo nousi nopeasti hehkuna harjanteen takaa ja kehittyi kirkkaaksi ja lämpimäksi päivänvaloksi. Sää oli tyyni ja lämmin, suorastaan täydellinen.

Ras Dashenin 4550 metrin korkeudessa olevalle huipulle pääsy edellytti viimeisen kivikon jälkeen lyhyttä kiipeilyllisempää osuutta selkeitä askelmia pitkin. Pääsimme vuoren laelle, jossa tunnelma on samaan aikaan riemukas ja vähän kiireinen. Otimme ryhmäkuvia ja nautimme lounaan vuoren juurella. Moni tuntuu väsyneeltä ja helpottuneelta siitä, että huippu on nyt saavutettu. Oma olo oli hyvä, keho on ottanut neljän ja puolen kilometrin korkeuden hyvin vastaan, pieni päänsärkykin taittui, kun tankkasin vettä.

Paluumatka leiriin oli päivän uuvuttavin osuus. Vuorta ei ole valloitettu, ennen kuin kaikki ovat palanneet turvallisesti leiriin. Matka sinne tuntui hetkittäin loputtomalta. Vihdoin, noin 15 tuntia aamuyön herätyksestä, olimme perillä ja Ambikon kylän asukkaat toivottavat meitä iloisesti vastaan. Korkkasin Ras Dashen-vuoren nimikko-oluen, se on ansaittu.Simien Mountains gelada apina

Päivä 7: kotimatka alkaa

Kotimatkan luulisi olevan kevyt osuus, mutta päivä huiputuksen jälkeen oli itselleni yksi retken rankoimmista. Vaelsimme Ambikon leiristä Chiro Leban kylään, jossa Jeepit, jotka vievät meidät takaisin kaupunkiin odottivat. Epäonnekseni kuukautiseni alkoivat etuajassa ja kärsin koko puolen päivän vaelluksen ajan hirveistä vatsakivuista. Reissuseurueesta löytyi kunnon troppeja, mutta olo oli voimaton ja vaikea. Viimeisen ylämäen jälkeen pääsimme vihdoin kylälle, mikä helpotus.

Jeeppimatkalla kohti Debarkia näimme vielä gelada-apinoita niityllä. Autot seis! Näin lähellä Simien-vuorten pörröisiä apinoita emme olleet vielä kertaakaan olleet. Geladat keskittyivät mutustelemaan ruohoa, kun kuvasimme niitä innolla. Varsinainen loppuhuipennus!

Kiipeilyviikonloppu Berdorfissa

Berdorf kiipeilyBerdorf kiipeilyBerdorf kiipeily

Viime viikonlopusta puhuttiin viimeisenä kesäviikonloppuna, mikä ainakin Brysselissä on pitänyt paikkaansa, sade alkoi tällä viikolla, eikä loppua näy. Tuo kesän viimeinen viikonloppu kuluikin aurinkoisessa Luxemburgissa kiipeilyretkellä. Käytiin Berdorfissa, Luxemburgin parhaassa (ja ainoassa?) kiipeilypaikassa.

Luxemburgissa puolestaan oli aurinkoista ja kallioilla kova kuhina. Paikallinen kiipeilyseura piti lauantaina siivouspäivää, jokaiselle kalliolle suuntaavalle iskettiin oteharja käteen ja ystävällinen kehotus siivota mankkajälkiä pois. Ilmeisesti kiipeily on alueella paineen alla, kun kiipeilijöitä riittää ruuhkaksi asti.

Berdorf on hiekkakiveä. Kahden päivän kokemuksen perusteella voin sanoa pitäväni siitä. Karheat otteet karisevat hiekkaa, mutta ovat pitäviä käsien ja kenkien alla. Moni reitti näyttää alhaalta pahemmalta, kuin sitten kiivetessä onkaan. Reiteissä on jotain sisäkiipeilymäistä: vaikka reittien profiilit ovat jyrkkiä, ovat otteet selkeitä. Trädikesän jälkeen sporttikiipeily tuntuu sujuvan sutjakkaasti, pulttaus on miellyttävää ja tunnelma hyvä.

Vaikka maa ja porukka vaihtuisi, on kiipeilyviikonlopuissa aina samaa tunnelmaa. On ihan parasta, kun pitkän kiipeilypäivän jälkeen istutaan illalla ringissä nuotion äärellä. Uudet kasvot tulevat tutummiksi. Kun päivällä on jo luottanut toiseen köyden päässä, on illalla helppo jakaa grilliruoka ja viinipullo ja jatkaa juttua. Teltasta herätessä hymyilyttää.

Viikonlopun kiipeilykohteeksi Berdorf on täydellinen. Pidempäänkin olisi viihtynyt, vaikka viikon. Ehkä arkipäivänä kalliollakin olisi ollut rauhallisempaa…

Ensikosketus ulkokiipeilyyn Belgiassa

kiipeily belgiaMuutto Belgiaan oli kiipeilyharrastukselle huolestuttava haaste: maa on isoilta osin onneton lättänä enkä entuudestaan tuntenut täältä yhtään kiipeilijöitä. En varsinkaan yhtään sellaisia kiipeilijöitä, joiden kanssa lähteä ulkokallioille.

Kiipeilyhallilta löytyi onneksi nopeasti mahtava porukka, joka otti iloisesti mukaan, kun paineltiin viime sunnuntaina koko päiväksi ulos kiipeilemään. Kallioksi valikoitui Pont-a-Lesse, Lesse-joen varrella. Autolla matka Brysselistä Ardennien ylänköalueelle Etelä-Belgiaan kesti reilun tunnin.

Pont-a-Lesse oli aurinkoisena sunnuntaina uskomattoman ruuhkainen. Jos Les Gaillandsia Chamonix’ssa ei lasketa, en ole missään kallioilla nähnyt samanlaista kuhinaa. Seurueita kiipeilyreppujen kanssa kulki parkkipaikalta kallioille jonossa, ja paikalle pelmahti myös bussilastillinen hollantilaisia kiipeilykoululaisia. Sekaan sopi kuitenkin ihan kohtuudella ilman hirvittävää ihmisvihaa.

Kiipeilyalue koostuu useammasta sektorista, me vietettiin päivä castel 5-sektorilla. Viiden hengen porukalla kaksi köysistöä oli liki koko ajan seinällä, metrejä kertyi jokaiselle mukavasti.

Graniittiin tottuneena kalkkikivi herätti alkuun epäilyksiä ja tuntui kenkien alla pirun liukkaalta. Tiheät pulttivälit, melko lyhyet reitit ja pehmeät greidit olivatkin juuri hyvät olosuhteet ottaa kivenlaatuun tuntumaa. Liidailut kulkivat hyvin, yllätin itsenikin kiipeämällä 6a:n on-sightina. Löysät greidit tai ei, niin ilahdutti silti.

Ennen kotimatkaa istuttiin kiipeilyalueen vieressä olevan hotellin terassille oluelle, kyllä kelpasi. Ainut miinus aurinkorasvan puutteesta: enpä tiennyt, että syyskuun puolivälissä on mahdollista käräyttää hartiat punaisiksi.