Jääkiipeilyä Pohjois-Norjassa – Arctic Ice Festival

jääkiipeily Norja

Aloitin jääkiipeilyn talvella 2018 ja siitä lähtien olen joka talvi yrittänyt käydä nakuttelemassa edes vähän jäätä, ettei aivan unohdu, millaista hommaa se on. Tänä talvena innostuin ilmoittautumaan Pohjois-Norjassa Narvikin takana järjestettävään Arctic Ice Festival -jääkiipeilytapahtumaan.

Pakko myöntää, että nyt kun en ole viime kesänä jälkeen käynyt Suomessa, oli yksi houkutus lähteä Norjaan pohjoinen talvi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan teki reissusta tarpeettomankin ikimuistoisen… Vuonon rannassa tunturien keskellä maailman kauheudet tuntuivat olevan kaukana, ja samalla huoli ja levottomuus pyörivät mielessä joka kerta, kun avasi uutissivuja. Venäjän aloittama sota on sulaa hullutta, ja suomalaisena uskon, että välit itänaapuriin ovat tästä pysyvästi muuttuneet.

Mutta, sotapolitiikasta kiipeilyyn. Arctic Ice Festivalissa oli paikalla useita jää- ja vuorikiipeilyn legendoja: Conrad Anker, Steve Swenson, Jeff Mercier, paikallisia kiipeilijöitä pohjoismaista sekä tapahtumaa järjestävät Heike ja Tanja Schmitt sekä Matthias Scherer. Suomalaistakin väriä oli paikalla kun Knuuttilan Juho oli yhtenä iltana puhumassa arktisesta jääkiipeilystä. Terveiset Juholle, oli kiva nähdä!

Arctic Ice Festival jääkiipeily Norja

Pieni kommervenkki omassa reissussani oli, että matkalaukkuni ei ehtinyt jatkolennolle ja saapui paikalle vasta kaksi päivää myöhemmin. Jouduin siis lainaamaan kaikki kiipeilykamat ja ostamaan Sjoveganin ainoasta urheilukaupasta kasan varavaatteita, koska käsimatkatavaroilla ei todellakaan olisi pärjännyt päiviä ulkona pakkasessa. Toivottavasti lentoyhtiö korvaa…

Ensimmäisenä kiipeilypäivänä torstaina kiivettiin koko porukalla järven jäältä. Leveälle putoukselle oli viritetty useampia linjoja yläköyteen. Vuoden tauon jälkeen kiipeilyrytmiin pääsemisessä jäällä meni oma aikansa. Ensimmäiset nousut olivat aika hapuilua, varsinkin vierailla varusteilla, mutta alkoi se sitten kulkea. Oli kiva, että linjoja oli runsaasti ja pääsi kiipeämään suorempaa ja pystympää.

Arctic Ice Festival jääkiipeily Norjajääkiipeily Norja

Toisena päivänä jakauduttiin pienempiin porukoihin. Meidän ryhmä, jossa oli lisäkseni norjalaisia ja saksalaisia kiipeilijöitä, lähti kallioseinien välissä pikku kanjonissa olevalle jääputoukselle. Lyhyen lähestymisen jälkeen kanjonista oli hienot näkymät taakse vuonolle ja seinämät tekivät paikasta mukavasti tuulelta suojaisan. Kiipeily kulki omalta osaltani edellispäivää paremmin, oli hyvä ja vahva olo nakutella menemään useampia nousuja.

Arctic Ice Conrad AnkerArctic Ice Festival

Viimeisenä kiipeilypäivänä lauantaina oltiin taas samassa paikkaa järven reunalla. Kiipesin useampia jyrkempiä linjoja, teknisempää ohuempaa pilaria ja ties mitä. Tekniikkaharjoituksena kokeilin kiivetä helppoa ja loivaa kohtaa vain yhdellä hakulla ja käytiin läpi erilaisia tapoja rakentaa ankkureita jäälle. Kolme kiipeiilypäivää alkoivat tehdä tehtävänsä ja viimeisen päivän viimeiset kiipeilymetrit kyllä tuntuivat käsissä. Oli kiva huomata, miten varmemmaksi kiipeily muuttui muutamassa päivässä – huitomisen ja potkimisen sijaan hakut ja jalat alkoivat pysyä jäässä tarkemmilla ja tehokkaammilla liikkeillä, lepopaikkoja löytyi helpommin ja kiipeily jyrkissäkin kohdissa tuntui rennommalta. 

Saavuin Norjaan yksin, mutta kotiin lähdin monta uutta kaveria matkassa. Porukka oli tosi mukava ja sen verran pieni, että jokaisen kanssa tuli vaihdettua ainakin pari sanaa. Osallistujia oli eri puolilta Eurooppaa ja tulevia kiipeilysuunnitelmia tehtiin niin Alpeille kuin Bohusläniin.

Minun tasoiselle jääkiipeilijälle tämä oli oikein hyvä paketti – tarvitsen jäällä ennen kaikkea rutiinia ja metrejä alle, ja kolmessa päivässä sai kyllä kiivetä aivan riittämiin. Joidenkin käytännön järjestelyjen, aikataulujen ja infojen osalta välillä huomasi, että tapahtumaa järjestivät kiipeilijät eivätkä event managerit, mutta rennolla asenteella mikään ei ärsyttänyt liikaa. Jos tapahtuma osuu ensi talvenakin sopivasti kalenteriin, on hyvinkin mahdollista, että menen uudelleen!

Syysloman kiipeilyt Geyikbayirissa Turkissa

Turkki kiipeily

Törmäsin Geiykbayirin kiipeilyalueeseen ensimmäistä kertaa muistaakseni Pipo silmillä -blogissa muutama vuosi sitten enkä sen jälkeen ollut juuri suonut paikalle ajatuksia. Marraskuussa oli viikko lomaa töistä, ja kun löyhät suunnitelmat lähteä kiipeämään Espanjaan tai Kreikkaan kariutuivat, muistin yhtäkkiä Geyikbayirin. Se vaikutti mainiolta paikalta monessakin mielessä: olin liikkeellä yksin ja aikaa oli vain viikko, joten helppous ja järkevä etäisyys kiinnostivat.

Lensin Antalyaan hirvittävällä lomalennolla, joka lähti Brysselistä niin aikaisin, että en edellisenä yönä saanut nukuttua silmäystäkään. Antalyan lentokentällä minua odotti kuljetus, jolla hurautti näppärästi vajaan tunnin matkan päähän kaupungista kohti vuoria. Olin bookannut Josito-kiipeilycampista itselleni bungalowin viikoksi.

Saavuin leiriin ja minut otettiin todella lämpimästi vastaan. Ensimmäisen päivän lähinnä paikkasin unettoman yön ja edellisten viikkojen tiukan työputken aikaansaamaa väsymystä pitkillä päiväunilla ja laiskanpulskealla olemisella. Illalla raahustin leirin raflaan dinnerille, jossa minulle esiteltiin todella mukavat kanadalainen ja hollantilainen mimmi, jotka olivat myös molemmat yksin liikkeellä.

kiipeily Turkki Trebenna

Ensimmäisenä päivänä satoi aamulla kaatamalla vettä ja ukkosti. Istuskelin aamiaisen jälkeen kirjan kanssa leirissä ja olin salaa vähän helpottunut, väsytti edelleen aivan vietävästi. Iltapäivällä uusi hollantilainen kaverini kuitenkin houkutteli minut katsomaan, löytyisikö läheiseltä Trebenna-nimiseltä sektorilta kuivaa kiivettävää. No sieltähän löytyi!

Totuttelin Belgiasta (ja Suomesta) poikkeavaan kivenlaatuun yläköysittelemällä muutamia kutosia, jotka hollantilainen napsi kevyesti alkulämmittelyksi ja siirtyi sitten seiskan projektilleen. Kävi nopeasti ilmi, että vahvoja kiipeilijöitä alueella piisasi. Toisin kuin esimerkiksi St. Legerissä Ranskassa, jossa kiipesin viime syksynä, Geiykbayirissa oli vaikeiden reittien lisäksi myös enemmän valikoimaa matalammissa greideissä.

Turkki kiipeilyTurkki kiipeily

Seuraavat päivät vietin tiiviisti kalliolla ja kelikin parani niin paljon, että aurinkoon oleville seinämille ei ollut mitään asiaa muutoin kuin aamulla tai juuri ennen auringonlaskua. Alueelta löytyi useampia hauskoja luolia ja kanjoneita, joissa oli varjoisaa kiivettävää.

Minulla oli tälle vuodelle kaksi kiipeilytavoitetta: käydä yrittämässä Matterhornille (siitä lisää toiste!) ja liidata 6b-reitti ulkona. Kolmantena kiipeilypäivänä olivat tähdet kohdillaan, ja yksi 6b+ menikin sitten yllättäen ensimmäisellä liidiyrityksellä toppiin. Olin aivan valtavan iloinen, en niinkään greidin itsensä takia, vaan siksi, että tämä on ollut pitkään tekeillä. Fyysisesti kykenisin varmaan kiipeämään kovempaakin, mutta on ollut täysin päästä kiinni, että liidatessa pääsisi uudelle tasolle. Sain todella hyviä vinkkejä reitin työstöön ja hermojen hallintaan. Jäi sellainen olo, että tämän viikon opeilla voin saada kiipeilyäni jatkossakin eteenpäin.

Ja pitihän se varmistaa, ettei kyse ollut vain onnenkantamoisesta, joten myöhemmin toisella sektorilla nappasin varmuuden vuoksi toisenkin 6b:n reitin plakkariin ja työstin useampaa muutakin sellaista kutosta, joiden liidaaminen tuntui täysin mahdolliselta. Ehkä greidit olivat vähän softeja, ehkä eivät, mutta pitkän jumittamisen jälkeen otan tämän egobuustin kiitollisena vastaan.

Turkki kiipeily

Majoituin tosiaan alueen ymmärtääkseni vanhimmassa kiipeily-campissa, Jositossa. Odotukseni leiriä kohtaan olivat aika matalalla, ehkä vähän kämäisten nettisivujen takia, mutta paikka oli todella siisti ja rauhallinen ja sovitut asiat järjestyivät sujuvasti. Tällä kertaa tavoittelin ensisijaisesti helppoa ja mutkatonta lomaa, siksi söin suurimpana osana päivistä aamiaisen ja illallisen Jositossa ja ostin myös päiväksi voileivän mukaan kalliolle, vaikka lähistöllä olisi useampia ravintoloitakin.

Pieni bungalow viikoksi maksoi suunnilleen satasen, toisen mokoman käytin safkoihin ja kaljoihin kuppilasta. Minun mittareillani siis erittäin edukas viikon reissu. Pidempään jos olisi ollut, olisi ehkä tullut vähän mökkihöperöksi ja visiitti läheisiin kylään tai useampaan alueen ravintolaan olisi tullut tarpeeseen. Itse nautin siitä, että mestan nettiyhteys toimi aivan tuulella käyden ja tuurilla, mutta jos tarkoituksena olisi ollut tehdä esimerkiksi enemmän etätöitä, olisi paikallisen datapaketin ostaminen ollut paikallaan.

Yksin matkustavana naisena koin, että reissu Turkkiin oli todella onnistunut: kiipeilykavereita löytyi helposti, omaa rauhaa sai jos halusi, paikka oli tosi kiva, kiipeilyalueet laajat ja laadukkaat, pulttaus modernia ja niin edelleen. Tänne suuntaan varmasti toistekin!

Kiipeilykausi käyntiin Belgiassa

Freyr Belgia kiipeily

Vaikka ikkunan takana täällä Brysselissä sataakin tänään lunta, on kevät jo pitkällä. Listasin syksyllä talven treenitavoitteita tosissani, mutta niinpä vaan korona pisti täällä Belgiassa kiipeilyhallit lokakuun lopussa kiinni, eivätkä ne ole sen jälkeen oviaan avanneet. Jäivät sitten kaikenlaiset liidi(pään)harjoitukset ja voiman kerääminen boulderhallilla tältä talvelta väliin.

Mutta, kevät on Keski-Euroopassa edennyt ja ulkokiipeilykausi käynnistyi jo helmikuun lopulla. Vaikka talven aikana on tullut lähinnä kyhjötettyä kotona etätöissä ja kerättyä painoa pizzaa syömällä, on ulkokiipeilyn pariin paluu tuntunut aika helkkarin hyvältä.

Tuleva kesä on kai jo kuudes (?!) kiipeilykesäni, ja toinen täällä kalkkikivien keskellä. On hauska huomata, miten vuosi vuodelta tiedot ja taidot karttuvat, köysien kanssa puljaaminen tuntuu luontevammalta ja kynnys lähteä kokeilemaan uusia reittejä madaltuu. Ehkä se voima ja kuntokin joskus vielä kehittyy.

Kun vielä viime kesä meni ylipäätänsä Belgian kallioihin, Suomesta poikkeavaan kivenlaatuun ja uusiin kiipeilykavereihin tutustuessa, nyt on jo muutamat suosikkipaikat selvillä, useampia reittejäkin hampaankolossa ja kivoja kiipeilyporukoita löytynyt. On ollut kiva palata edelliskesältä tuttuihin paikkoihin, kiivetä samoja reittejä kuin viime vuonna, tunnustella kehoa ja kanttia, mikä tuntuu mukavalta ja missä pääsee jo jännän äärelle.

Pandemian takia tälle kesälle ei oikein ole tavoitteita, isompia projekteja tai reissuja tiedossa. Varsinkin matkakuume alkaa kyllä jo olla todella kova. Haaveilen vuorireissusta enemmän kuin oikeastaan mistään muusta (paitsi ehkä koiranpennusta ja maailmanrauhasta). Jospa edes rajan yli Luxemburgin puolelle tai Ranskaan pääsisi… Tai kesällä Norjaan… Tai ihan minne tahansa!

Jääkiipeilyviikko Ranskassa

Jääkiipeily Ranska

Kuten jo talvikauden tavoitteista kertoessani nostin esiin, oli jääkiipeilyn suhteen tälle talvelle enemmänkin suunnitelmia. Joulukuulle Italian puolelle kaavailemani reissu peruuntui kuitenkin koronasyistä. Nyt tammikuun alkupuolella pääsin sitten kuitenkin lähtemään Ranskaan kiipeämään jäätä.

Reissun tukikohtana toimi Briançonin kaupunki Ecrinsin massiivin tuntumassa, lähellä Ranskan ja Italian rajaa. Varasin Vuoristoretkiltä oppaan neljälle kiipeilypäivälle. Ne muutamat kerrat, kun olen aiemmin kiivennyt oppaan kanssa, ovat olleet kokemuksina varsin vaihtelevia. Vuoristoretkien Ranskassa asuva opas Rasmus Krogerus oli kärsivällinen, kannustava ja kiva, joten tällä kertaa palautteena oli kyllä pelkkä kehuja!

Jääkiipeily Ranska

Ensimmäisenä päivänä kiivettiin helppoa kivaa putousta Ceillacin laaksossa. Vuoden tauon jälkeen otti aikansa, että sain jään nakuttelun rytmistä kiinni ja hakkujen ja rautojen varassa nouseminen alkoi tuntua varmemmalta.

Toisena päivänä otin härkää sarvista ja ryhdyin liidaamaan. Se oli ensisijaisena tavoitteena, kun reissuun tulin, ja tarpeeksi helposta putouksesta kun aloitti, niin homma sujui ihan hyvin. Vaikka alkuun jännitti kovasti, olo oli valmis liidiharjoitusten aloittamiseen.

La Graven laaksossa oleva putous oli just hyvä paikka harjoitella: sopivasti hyllyjä, joilla tasata hermoja ja hengitystä, ja riittävän paljon jäätä, josta pystyi valitsemaan sopivan helpon linjan. Ruuveille oli paljon paikkoja, mutta varsinkin vasemmalla kädellä ruuvien laittaminen meni alkuun ihan miten sattui. Toisaalta olin tosi ylpeä siitä, että uskalsin kiivetä ruuveista yli ja loivemmissa kohdissa ottaa aika pitkältä siinä hetkessä tuntuneita rannareita varmistusten välillä.

Jääkiipeily

Helpomman putouksen jälkeen aivan nurkan takaa löytyi vielä hieno vaikeampi jääpilari. Yllätin itseni, kun pitkän kiipeilypäivän jälkeen jaksoin vielä kiivetä tämän yläköydessä vain yhdellä lepotauolla. Aina välillä on kyllä tosi kiva päästä kokeilemaan, miten vaikeampaa jäätä kiivetään. Jyrkkää ja hienoa kiipeilyä!

Jääkiipeily

Kolmantena kiipeilypäivänä mentiin Fressineriesin laaksoon. Vaikka pohjalla oli yksi lepopäivä välissä, tuntuivat aiemmat kiipeilypäivät mustelmina polvissa ja raskaana painona lihaksissa. Silti jatkoin liidiharjoituksia ja oli kiva huomata, että vaikka oma olo ei ollutkaan vahvin mahdollinen, pystyin ylipäätänsä liidaamaan, ruuvien laitto meni jo vähän sujuvammin ja pää pysyi kasassa ankkurilta seuraavalle.

jääkiipeily Ranskajääkiipeily vesiputous

Neljäntenä ja viimeisenä kiipeilypäivänä suunnattiin taas Ceillaciin. Putous oli keskeltä vielä varsinainen koski vauhdilla virtaavaa vettä! Sulan aukon ympäri pääsi kiipeämään, samoin ylempänä kosteista kohdista vain pienellä kastumisella.

Putous oli greidiltään vähän vaikeampi, kuin aiempien päivien mäet ja paikoitellen jääpilarien välissä kiipeily oli hakkujen varassa roikkumisen sijaan enemmänkin sellaista kokovartalo-punkemista, kuin jäisissä halkeamissa. Yksi ständeistä oli hienossa luolassa jää- ja vesiputouksen takana, ehkä makein varmistuspaikka hetkeen. Tähän oli hyvä lopettaa viikon kiipeilyt.

Tältä reissulta sain sitä mitä hain, eli rohkeutta liidata jäällä. Olosuhteet viikolla olivat hyvät, jäätä riittävästi ja kelit sopivaa pikkupakkasta. Tätä lisää ensi talvena sitten taas! Ylipäätänsä se, että pääsi näin korona-aikana jonnekin toisiin maisemiin ja vuorille puuhailemaan, oli aivan loistava akkujen lataus ennen paluuta Brysselin lockdown-arkeen.

Lisää jääkiipeilyjuttuja aiemmilta vuosilta löytyy blogista, yllätys yllätys, tunnisteen jääkiipeily takaa. Vinkkinä myös, että samaan aikaan, kun itse hikoilin helpoilla putouksilla, kiipesi paikallinen tiimi päivässä todella vaikuttavan vaikeiden putousten sarjan La Gravessa. Jos ei muuten ranskaksi lukeminen luista, niin tsekkaa Alpine magista ainakin makeat kuvat!

Syysloman kiipeilyt Ranskassa

Saint Léger kiipeily

Haluan olla ihminen, joka sanoo ennemmin kyllä kuin ei. Niinpä kun belgialaisten kiipeilykaverien chatissa kysyttiin, kiinnostaako jotakuta lähteä lokakuun lopussa Saint Légeriin, sanoin kyllä.

Sen jälkeen googlasin paikan ja tajusin, että siellähän ei sitten ole mitään helppoa kiivettävää, vaan greidit huitelevat lähinnä seiskasta ylöspäin.

Noh. Otin sitten kuitenkin pari syyslomapäivää töistä ja posotin junalla Ranskaan juuri ennen kuin Keski-Euroopan koronarajoitukset kiristyivät taas. Ajattelin, että jos ei muuta, niin paistattelen auringossa, oltiinhan sentään Belgiaan syyssateita merkittävästi etelämmässä.

Avignonista TGV-juna-asemalta oli vajaa pari tuntia autolla pelipaikoille. Saint Légeriin on olemassa paikallinen ranskankielinen topokirja, mutta nyt kaikkien paikkojen ollessa kiinni, en saanut sitä ostettua. Rockfaxin vanhassa Haute Provence -topossa on muutama sektori täältä, mutta ei läheskään kaikkea. Muita kiipeilypaikkoja lähistöllä on muun muassa Céüse ja Orpierre, jos aikaa on enemmän ja kaipaa vaihtelua.

Saint Léger kiipeily

Saint Léger

Ensimmäinen päivä meni kallioon tutustuessa ja leppoisasti sektorilla Andalouse yläköysitellessä. Pensees Afghanes (6b+) oli tosi makea ja mieleenpainuva reitti. Punainen kivi oli terävää sormille, mutta yllätyin iloisesti, että näpit kestivät pienemmistäkin krimpeistä pitämistä. Kiven karkea pinta piti hyvin jalkojen alla.

Toisena päivänä jäätiin ihan lähestymispolun päässä olevalle sektorille Fronton de Mer, josta löytyi varmaan koko kallion helpoimmat reitit. A tout coeur (5+) ja Le début de la fin (6a) liidasin, veikeästi sivuttain kulkeva L’air de rien (6a+) meni yläköydessä. Oli hauskaa huomata, että täältäkin kalliolta löytyi tasoiselleni kiipeilijälle mahdollisia reittejä.

Majoituimme belgialaisen kaverin ranskalaisen tutun omistamassa talossa lähikylällä. Satoja vuosia vanha pieni kivitalo ei ole vakituisessa asuinkäytössä, vaan se on pelkästään kiipeilijöiden tukikohtana. Iltaisin kokattiin yhdessä, avattiin muutama belgiolut ja luettiin vanhoja Grimper-lehtiä (talolla oleva arkisto alkoi suunnilleen meikäläisen syntymävuodesta…). Niin ihana tunnelma!

Porukan ranskalaiset tuntuivat kiivenneen kaikki maailman reitit ja tuntevan kaikki mahdolliset tyypit. Ranskan taitoni on edelleen aivan alkeistasolla, mutta oli ilo huomata, että tajusin aika paljon jengin jutuista. Ensimmäistä kertaa ymmärsin jopa yhden vitsin! Toivottavasti tulevaisuudessa pystyisin paremmin osallistumaan keskusteluun myös ranskaksi.

Saint Léger kiipeily

Mollans-sur-Ouvèze

Kolmas päivä meni osaltani lähinnä maisemien katseluksi. Mentiin Mollans-sur-Ouvèze -nimiselle kalliolle (löytyy netistä myös nimellä Baume des Eyguiers). Ei kulkenut sitten yhtään, mutta paikka ylhäällä rinteessä oli valtavan kaunis, varsinkin kun aurinko laski vaaleanpunaisena laakson päähän.

Rimpulin yläköydessä reitit Ma femme m’affame (6a+, hieno ja teknisempi pätkä) sekä jonkun isoilla kahvoilla samalla sektorilla olleen rallin, jonka nimi meni ohi. Sain hyviä vinkkejä oman kiipeilyn kehittämiseen ja parempaan kehon käyttöön seinällä. Muuten lähinnä ihastelin, kun ranskalaiset uhmasivat painovoimaa aivan kreiseillä kattoreiteillä.

Sunnuntaina edessä oli pitkä ajomatka takaisin Belgiaan, mutta mentiin silti aamulla vielä kalliolle. Parin reitin jälkeen oli aika hypätä autoon. Sitä mukaa kun Belgia lähestyi, vesisade kiihtyi… Nyt onkin sitten taas aikaa lojua kotisohvalla reissun jälkeisessä omassa karanteenissa ja odotella Belgian toisen korona-aallon lockdownin loppumista.