Museopäivä Lontoossa: British Museum

British museumVietin juuri viisi päivää Lontoossa, työmatkan yhteyteen sai kätevästi napattua pari päivää omaa aikaa samalla vaivalla. Brysselistä Lontooseen kuljin näppärästi junalla. Tämä oli ensimmäinen, mutta ei varmasti viimeinen kerta, kun matkustin Eurostarilla kanaalin alitse. Edellisen kerran olin Lontoossa pari vuotta sitten, silloin kiersin paljon nähtävyyksiä tiiviissä tahdissa ja reissuseurana oli pikkusiskoni. Tällä kertaa olin liikkeellä yksin ja käytin aikaa ihanaan tyhjäntoimittamiseen ja kaupungilla notkumiseen vailla sen kummempaa agendaa.

Yhden poikkeuksen kuitenkin tein, menin nimittäin British Museumiin. En ole ennen käynyt siellä ja yllätyin, sillä museoon on ilmainen sisäänpääsy. Sateisena sunnuntaina turisteja riitti, mutta ruuhka ei ollut mitenkään mieletön. Museo on niin suuri, etta väki jakautui aika tasaisesti rakennuksen eri osiin. Aulatilan kattaa upea lasikatto, tila on kaunis ja valoisa. Samaan tapaan kuin Pariisin Louvressa, on British Museumista mahdotonta saada yhdellä vierailulla kaikkea irti. Vaikka vietin useamman tunnin kiertäen eri osastoja, paljon jäi vielä näkemättä.
LontooLontooKokoelma on sanoinkuvaamaton läpileikkaus ihmiskunnan aarteista, tuntuu kuin kävelisi taidehistorian oppikirjan sivuilla. Samalla koko ajan vähän häiritsee. Kenen aarteita nämä todella ovat?

British Museumista ei mielestäni voi kirjoittaa ilman, että kiinnittää huomioita siihen, mistä museon esineet ovat peräisin ja millä oikeutuksella britit pitävät niitä hallussaan. Siirtomaavalta ja imperialismi ovat näytelleet isoa roolia, kun kokoelma on kasvanut. Museoihin haalittu taide ja kulttuuriperintö heijastavat pyrkimyksiä peilata koko maailmanhistoriaa Euroopan kautta.

Useiden esineiden kohdalla on vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja, käyty keskustelua siitä, tulisiko ne palauttaa alkuperäisille sijoilleen. Museon vaikuttavimpiin ja samalla kiistellyimpiin esineisiin kuuluvat Partheonin marmoripatsaat, niin kutsutut Elginin marmorit, joita Kreikka on vaatinut säännöllisesti palautettavaksi takaisin Ateenaan.

Mitä kävi reissupakulle?

Jotunheimen

Kerrataanpa lyhyesti: ostin alkukesästä auton, josta kevyellä puunaamisella tuli kiva reissupaku kesäksi. Ensimmäisellä reissulla päräytin Ruotsiin ja Norjaan kiipeilemään heinäkuussa. Asuin autossa lopulta yhteensä vajaat pari viikkoa. Paku kulki mukavasti vuorille ja takaisin Helsinkiin. Syksyllä kävikin sitten niin, että sain töitä Brysselistä. Kesän reissu jäi sitten samalla myös minun ja pakun viimeiseksi yhteiseksi reissuksi, sillä Bryssel on kaupunki, jossa auton, varsinkaan ison ja vanhan auton, pitämisessä ei ole mitään järkeä. Paku meni myyntiin ja löysi pian uuden kodin.

Vaikka pakusta luopuminen oli monella tapaa viisas valinta, harmittaa vähän silti! Parasta omassa pakussa oli, että auton sai laittaa juuri sellaiseksi, kuin halusin. Itselleni riitti todella simppeli laveri, pieni hylly lähinnä ruoanlaittotarvikkeille ja mukavasti tilaa kiipeilykamppeille, joita levittelin pitkin autoa. Pidemmälle reissulle pakuun olisi ollut syytä kehittää parempaa ilmanvaihtoa ja muuta sellaista, mutta kesäkeleillä sivuoven raollaan pitäminen riitti.

Kustannuksissa pakukesä ei esimerkiksi pidempään Alppireissuun verrattuna tullut sen kalliimmaksi. Vakuutukset, diesel ja laivaliput maksoivat tietysti jotain, mutta kun majoitus oli sitten käytännössä ilmainen, tuli myös säästöjä. En oikeastaan jäänyt itse auton osaltakaan juuri tappiolle, sain pakun myytyä lähes samaan hintaan kuin sen keväällä ostinkin. Erityisen tärkeää minulle oli kesän reissulla välttää lentämistä, joten pohjoismaiden kiertely maata pitkin oli siinäkin mielessä mainiota.

Pakukesästä jäi käteen monta hyvää hetkeä. Olen aiemmin reissannut kaverien pakuilla ja oman auton kanssa oli ihanaa olla liikkeessä. Opin parkkeeraamaan ja peruuttamaan, vaikka olen omasta mielestäni melko keskinkertainen kuski. Pakulla pääsi just sinne, minne halusi mennä.

Kaikkein ikimuistoisin yöpaikka kesän reissulta on yllä kuvassa: Jostedalenin jäätikkökurssin jälkeen kouluttaja suositteli mieletöntä paikkaa aivan Jotunheimenin kansallispuiston laidalla yösijaksi. Hiekkatien laidalla vuorten keskellä oli ihan mahtavaa juoda viimeiset aamukahvit retkikupista ja hengittää sisään jäätiköltä puhaltavaa viileää ilmaa ennen kuin reissu alkoi jo kääntyä kotimatkaksi.

Kuukauden päivät

BrysselUntitledBrysselHuomenna vaihtuu lokakuuksi, tänään tuli tasan kuukausi Brysseliin muutosta täyteen. Alun epätodellinen olo on taittunut tasaisemmaksi.

Brysselistä olen kuluneen kuukauden aikana nähnyt lähinnä europarlamentin käytäviä ja lähikaupan einestiskin. Välillä tunnen painetta siitä, miten koko ajan mukamas pitäisi olla verkostoitumassa ja juhlimassa ja treffeillä ja joogatunnilla, eikä nysvätä vapaailtoja kotona villasukat jalassa. Olen yrittänyt lohduttautua sillä, että kaikkea ei ole pakko tehdä heti ja palautumiselle pitää ottaa aikaa, kun kaikki on vielä ihmeellistä (ja väsyttävää).

Vaikka väliaikainen asuntoni on ihan siedettävä, olen jo alkanut metsästää pysyvämpää kotia. Olen kiertänyt asuntonäyttöjä, mutta tarjonta on ollut vähän vaihtelevaa: homeisia kellareita ja muita surullisia luukkuja riittää. Huomaan nirsoilevani valmiiksi kalustettujen asuntojen suhteen: kotini Helsingissä oli ihana ja kaikki tavarat siellä tarkkaan valittuja. Ajatus rumassa Ikea-kodissa asumisesta ahdistaa. Toivon, että vuokra-asuntomarkkinoiden henget ovat puolellani ja jostakin ilmestyy kelvollinen kämppä!

Yksi asia, josta olen Brysselissä täysin haltioissani ovat nopeat junayhteydet ympäri Eurooppaa. Maata pitkin matkustaminen on Brysselistä käsin naurettavan helppoa, olen suunnitellut jo monta matkaa. Parin viikon päästä on tiedossa työmatka Lontooseen. Nipistän siihen yhteyteen pari päivää omaa aikaa Lontoossa, edellisestä kerrasta on jo muutama vuosi aikaa. Lokakuussa on tiedossa taas Strasbourgin työviikko, siihen yhteyteen järjestin puolestaan Ranskassa asuvan ystäväni kanssa viikonloppureissun Lyoniin. Kavereita olisi myös Berliinissä ja Varsovassa, milloinkohan sinne ehtisi?

Kiipeilyviikonloppu Berdorfissa

Berdorf kiipeilyBerdorf kiipeilyBerdorf kiipeily

Viime viikonlopusta puhuttiin viimeisenä kesäviikonloppuna, mikä ainakin Brysselissä on pitänyt paikkaansa, sade alkoi tällä viikolla, eikä loppua näy. Tuo kesän viimeinen viikonloppu kuluikin aurinkoisessa Luxemburgissa kiipeilyretkellä. Käytiin Berdorfissa, Luxemburgin parhaassa (ja ainoassa?) kiipeilypaikassa.

Luxemburgissa puolestaan oli aurinkoista ja kallioilla kova kuhina. Paikallinen kiipeilyseura piti lauantaina siivouspäivää, jokaiselle kalliolle suuntaavalle iskettiin oteharja käteen ja ystävällinen kehotus siivota mankkajälkiä pois. Ilmeisesti kiipeily on alueella paineen alla, kun kiipeilijöitä riittää ruuhkaksi asti.

Berdorf on hiekkakiveä. Kahden päivän kokemuksen perusteella voin sanoa pitäväni siitä. Karheat otteet karisevat hiekkaa, mutta ovat pitäviä käsien ja kenkien alla. Moni reitti näyttää alhaalta pahemmalta, kuin sitten kiivetessä onkaan. Reiteissä on jotain sisäkiipeilymäistä: vaikka reittien profiilit ovat jyrkkiä, ovat otteet selkeitä. Trädikesän jälkeen sporttikiipeily tuntuu sujuvan sutjakkaasti, pulttaus on miellyttävää ja tunnelma hyvä.

Vaikka maa ja porukka vaihtuisi, on kiipeilyviikonlopuissa aina samaa tunnelmaa. On ihan parasta, kun pitkän kiipeilypäivän jälkeen istutaan illalla ringissä nuotion äärellä. Uudet kasvot tulevat tutummiksi. Kun päivällä on jo luottanut toiseen köyden päässä, on illalla helppo jakaa grilliruoka ja viinipullo ja jatkaa juttua. Teltasta herätessä hymyilyttää.

Viikonlopun kiipeilykohteeksi Berdorf on täydellinen. Pidempäänkin olisi viihtynyt, vaikka viikon. Ehkä arkipäivänä kalliollakin olisi ollut rauhallisempaa…

Ensikosketus ulkokiipeilyyn Belgiassa

kiipeily belgiaMuutto Belgiaan oli kiipeilyharrastukselle huolestuttava haaste: maa on isoilta osin onneton lättänä enkä entuudestaan tuntenut täältä yhtään kiipeilijöitä. En varsinkaan yhtään sellaisia kiipeilijöitä, joiden kanssa lähteä ulkokallioille.

Kiipeilyhallilta löytyi onneksi nopeasti mahtava porukka, joka otti iloisesti mukaan, kun paineltiin viime sunnuntaina koko päiväksi ulos kiipeilemään. Kallioksi valikoitui Pont-a-Lesse, Lesse-joen varrella. Autolla matka Brysselistä Ardennien ylänköalueelle Etelä-Belgiaan kesti reilun tunnin.

Pont-a-Lesse oli aurinkoisena sunnuntaina uskomattoman ruuhkainen. Jos Les Gaillandsia Chamonix’ssa ei lasketa, en ole missään kallioilla nähnyt samanlaista kuhinaa. Seurueita kiipeilyreppujen kanssa kulki parkkipaikalta kallioille jonossa, ja paikalle pelmahti myös bussilastillinen hollantilaisia kiipeilykoululaisia. Sekaan sopi kuitenkin ihan kohtuudella ilman hirvittävää ihmisvihaa.

Kiipeilyalue koostuu useammasta sektorista, me vietettiin päivä castel 5-sektorilla. Viiden hengen porukalla kaksi köysistöä oli liki koko ajan seinällä, metrejä kertyi jokaiselle mukavasti.

Graniittiin tottuneena kalkkikivi herätti alkuun epäilyksiä ja tuntui kenkien alla pirun liukkaalta. Tiheät pulttivälit, melko lyhyet reitit ja pehmeät greidit olivatkin juuri hyvät olosuhteet ottaa kivenlaatuun tuntumaa. Liidailut kulkivat hyvin, yllätin itsenikin kiipeämällä 6a:n on-sightina. Löysät greidit tai ei, niin ilahdutti silti.

Ennen kotimatkaa istuttiin kiipeilyalueen vieressä olevan hotellin terassille oluelle, kyllä kelpasi. Ainut miinus aurinkorasvan puutteesta: enpä tiennyt, että syyskuun puolivälissä on mahdollista käräyttää hartiat punaisiksi.