Kevyt työpiste kotiin – Fem work desk

Fem work desk työpiste kotiin

Reilu vuosi siinä meni, mutta hommasin keväällä vihdoin etätyöpisteen kotiini. Vaikka uusi työpisteeni onkin nätti ja näppärä, vähän emmin, haluanko pyhittää kodistani erillistä tilaa nimenomaan työteolle. Tuija Siltamäki kirjoitti Ylellä hyvän kolumnin siitä, miten töiden valuminen koteihin ei ole pelkästään mahtava mahdollisuus.

Työpaikan ja kodin välisen rajan hämärtymistä on ollut korona-aikana vaikea välttää. Toisaalta olen huomannut, että sekä fyysisillä että digitaalisilla rajoilla eroa voi itse yrittää vahvistaa. Erillinen työpiste jätti minulle keittiön pöydän vain ruokailukäyttöön, eikä läppäri ole enää osa jokaista kattausta. Ilmoitusten sulkeminen työkanavista viikonloppuisin mahdollistaa sen, että voin selata Instagramia ilman, että duunit hyppäävät koko ajan silmille.

Joka tapauksessa, se työpiste! On nätti ja näppärä, kuten sanoin. Suomalaisen Made by Choicen Fem work desk saapui Finnish Design Shopista tilattuna Brysseliin kätevästi, vaikka toimitusaika oli ilmeisesti kovan kysynnän takia useampi viikko. Tuoliksi nappasin samaan pakettiin Artekin klassikkojakkaran.

Nimensä mukaisesti Fem koostuu viidestä osasta, jotka asettuvat yhteen ilman ainuttakaan ruuvia. Pöydän takalevyn saa nostettua kanneksi, jolloin työpisteen äärellä voi myös seistä. Kaksi puista kiilaa pitää koivupuusta tehdyn paketin kasassa, ja pöytä on helppo myös purkaa.

Kuten jo sohvaa ostaessani totesin, en näin ulkomailla asuessa halua hankkia huonekaluja, joiden kokoamiseen ja kuljettamiseen vaaditaan mitään ihmeellistä. Vuokra-asunnossa myöskään seinään kiinnitettävät kalusteet eivät oikein houkuttele. Samalla takaraivossa on ajatus Suomessa säilössä olevista kalusteista, joiden kanssa tahdon kaikkien uusienkin hankintojen sopivan yhteen.

Työpiste asettui muutaman pyörittelykierroksen jälkeen olohuoneen tyhjälle seinustalle. Fem on sen verran neutraali kaluste, että joskus kun työt taas tapahtuvat enemmän toimistolla, siitä voi tulla vaikka kukkapöytä, kirjahylly tai aputaso keittiöön.

Ratsastusretki Belgian rannikolla

Ratsastus rannalla

Lähimatkailu jatkuu. Lähdimme huhtikuun viimeisenä viikonloppuna ystävieni kanssa Belgian rannikolle Oostduinkerkeen. Ainakaan minulle paikka ei ollut ennalta tuttu, mutta Oostduinkerken rannikolla on hiekkadyynejä, joista iso osa on luonnonsuojelualuetta.

Olen käynyt Belgiassa rannalla aiemmin vain Oostendessä. Siinä missä Oostendessä rantabuldevardilla riitti ihmisiä ja vilinää, Oostduinkerke oli ainakin alkukesästä hyvinkin rauhallinen pikku kaupunki. Vuokra-autolla matkaa Brysselistä perille oli vajaat pari tuntia.

Varasimme lauantaille ratsastusretken dyyneille Manege ter duinen -nimisestä paikasta. Olen viettänyt ensimmäisen luokan ja yliopisto-opintojen alkamisen välisestä elämästäni huomattavan suuren osan hevostalleilla. Kun hevoset olivat niin pitkään parhaimmillaan päivittäinen osa arkea, on niiden pariin aina toisinaan aivan valtava ikävä.

Ratsastus rannalla

Olin haljeta innosta, kun kaarsimme tallin pihaan. Tallin edustalla odotteli useampia ihmisiä, hevosia tuli ja meni kentälle ratsastajien vaihtoon ja sieltä ryhminä kohti rantaa. Jouduimme hetken odottelemaan ja meno olisi voinut olla järjestelmällisempääkin. Ohjeet huudeltiin lähinnä ranskaksi ja flaamiksi, mutta pienen selvittelyn jälkeen saimme hevoset. Minun heppani oli pieni lauhkea rautias, jonka kanssa yhteistyö sujui hyvin.

Kentällä tallin pihassa ei paljoa totuteltu tai tuumailtu, vaan kunhan jokainen oli kavunnut pollensa selkään, lähti noin kymmenen ratsukon ryhmämme kohti dyynejä. Koska mukana oli paljon ensikertalaisia ratsailla, muutaman minuutin ohjeistus kuinka homma toimii olisi ehkä ollut paikallaan.

Istuin satulassa ja hevosen käynti pehmeässä hiekassa keinutti kevyesti. Viileä merituuli muistutti kesän olevan vasta alussa, vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä. Minusta tuntui kuin ratsastaminen olisi yhtä helppoa kuin hengittäminen, vaikka edellisestä kerrasta ratsailla oli useampia vuosia. Jonnekin selkärankaan kaikki ne hevosen selässä vietetyt tunnit ovat jääneet.

Reilun tunnin ratsastusretken aikana pääasiassa käveltiin dyyneillä ja rannalla. Retkeä veti tallityttö, joka ei oikein puhunut englantia. Parhaan kokemuksen saanee, jos hevosen selässä itsenäisesti olo on mukava, sillä ohjausta ei juuri ollut. Reissu maksoi 35€ käteisellä ja kypärän sai lainaksi.

Ratsastajien taitotason mukaan vauhtia olisi voinut olla enemmänkin. Täytyy myöntää, että rannalla laukkaaminen jäi ajatuksena kutkuttamaan sen verran, että saatan mennä uudelleenkin…

Manege ter duinen
Guldenzandstraat 87
8670 Oostduinkerke
www.manegeterduinen.be
Varaukset puhelimitse

Kiipeilykausi käyntiin Belgiassa

Freyr Belgia kiipeily

Vaikka ikkunan takana täällä Brysselissä sataakin tänään lunta, on kevät jo pitkällä. Listasin syksyllä talven treenitavoitteita tosissani, mutta niinpä vaan korona pisti täällä Belgiassa kiipeilyhallit lokakuun lopussa kiinni, eivätkä ne ole sen jälkeen oviaan avanneet. Jäivät sitten kaikenlaiset liidi(pään)harjoitukset ja voiman kerääminen boulderhallilla tältä talvelta väliin.

Mutta, kevät on Keski-Euroopassa edennyt ja ulkokiipeilykausi käynnistyi jo helmikuun lopulla. Vaikka talven aikana on tullut lähinnä kyhjötettyä kotona etätöissä ja kerättyä painoa pizzaa syömällä, on ulkokiipeilyn pariin paluu tuntunut aika helkkarin hyvältä.

Tuleva kesä on kai jo kuudes (?!) kiipeilykesäni, ja toinen täällä kalkkikivien keskellä. On hauska huomata, miten vuosi vuodelta tiedot ja taidot karttuvat, köysien kanssa puljaaminen tuntuu luontevammalta ja kynnys lähteä kokeilemaan uusia reittejä madaltuu. Ehkä se voima ja kuntokin joskus vielä kehittyy.

Kun vielä viime kesä meni ylipäätänsä Belgian kallioihin, Suomesta poikkeavaan kivenlaatuun ja uusiin kiipeilykavereihin tutustuessa, nyt on jo muutamat suosikkipaikat selvillä, useampia reittejäkin hampaankolossa ja kivoja kiipeilyporukoita löytynyt. On ollut kiva palata edelliskesältä tuttuihin paikkoihin, kiivetä samoja reittejä kuin viime vuonna, tunnustella kehoa ja kanttia, mikä tuntuu mukavalta ja missä pääsee jo jännän äärelle.

Pandemian takia tälle kesälle ei oikein ole tavoitteita, isompia projekteja tai reissuja tiedossa. Varsinkin matkakuume alkaa kyllä jo olla todella kova. Haaveilen vuorireissusta enemmän kuin oikeastaan mistään muusta (paitsi ehkä koiranpennusta ja maailmanrauhasta). Jospa edes rajan yli Luxemburgin puolelle tai Ranskaan pääsisi… Tai kesällä Norjaan… Tai ihan minne tahansa!

Kevättä kotona – Karup-futonsohva

Karup futon sohva

Muutin puolitoista vuotta sitten Brysseliin vain parin matkalaukun voimin ja jätin muut tavarani Suomeen säilöön. Kun vuokrasin nykyisen asuntoni, halusin päästä helpolla ja ostin edelliseltä asukkaalta tämän huonekaluja. Koronavuoden aikana jo entuudestaan vähän nuhjuinen Ikea-sohva painui tunkkaiselle kuopalle ja oli korkea aika pistää se kiertoon.

Ostin pitkän suunnittelun jälkeen uuden sohvan, tanskalaisen Karupin Beat-futonsohvan. Uuden futonsohvan vaalean puun ja oliivinvihreän päällisen yhdistelmä kevensi olohuoneeni tunnelmaa kertaheitolla.

Kun sohvan toisen käsinojan laskee alas, tulee sohvasta divaani, jossa aion loikoilla kuin Kleopatra ikään. Kun molemmat käsinojat nostaa ylös, siitä tulee pieni ja pesämäinen käpertymispaikka. Kun molemmat käsinojat laskee alas, tulee sohvasta day bed, joka toimii myös kätevästi varavuoteena. Sitä pitää tosin vielä tovi odottaa, ennen kuin vierailijoita Brysseliin voi taas ottaa vastaan.

Tapani ostaa huonekaluja on sillä tavalla neuroottinen, että haluan vain sellaisia tavaroita, joita on mahdollista siirrellä yhden naisen voimin, jotka ovat mieluusti mahdollisimman monikäyttöisiä, muokattavia ja kestävät sekä käyttöä että katsetta vuosikausia. Skandinaavinen, yksinkertainen ja kaunis muotoilu puhuttelee, samoin tuotantoketju, joka antaa vastuullisuudesta enemmän vastauksia kuin kysymyksiä. Näihin kriteereihin Karupin sohva sopii. Karup valmistaa sohvansa Puolassa, sertifikoidusta puusta.

Oikeastaan ajattelen, että kyse ei ole pelkästään uudesta sohvasta, vaan jonkinlaisesta uudenlaisesta pysyvyyden tunteesta muutenkin. Samalla viikolla sohvan kanssa tilasin myös työpisteen ja tuolin, kun kerran kotia laitetaan, niin laitetaan sitten kunnolla. Asuntoni ja arkeni Brysselissä on niin paljon paikallaan, että enää ei tunnu siltä, että koko elämä pitäisi pystyä pakkaamaan pikaisesti matkalaukkuihin.

Kirjamatka Etiopiaan: The Shadow King

Etiopia kirja Maaza Mengiste The Shadow King

Vuonna 1935 Italia miehitti Etiopian viideksi vuodeksi, mutta Etiopia ei koskaan menettänyt itsenäisyyttään siirtomaavallan aikaan. Maaza Mengisten historiallisessa romaanissa The Shadow King etiopialaisten vastarintataistelijoiden ja italialaisten valloittajien tarinaa kerrotaan ennen kaikkea naisten näkökulmasta.

Kirja vie elävästi takaisin parin vuoden takaisen Etiopian matkani maisemiin, Gondarin kukkuloille, tielle Debarkiin, Simien-vuorten jyrkänteille, pääkaupunki Addis Abebaan. Se on vahva, sitkeä, julma, pohjattoman surullinen ja valtavan kaunis kuvaus sodasta ja kotimaasta.

Päähenkilö on palvelustyttö Hirut, josta kasvaa taistelija. Toinen näkökulma on italialaisen sotakuvaaja Ettoren. Kameran läpi historiaa ovat perinteisesti katsoneet valloittajat ja voittajat, kuvat ovat olleet voimakas propagandan väline.

Kirjailijan hyvässä haastattelussa New York Timesissa hän kertoo enemmän arkistojen kaivamisesta Italiassa. Siitä, miten kolonialismi yltää sinnekin. Mitä kuvissa näytetään, mitä ei. Minne katse yltää, minne jää tyhjiä aukkoja. Kirja on selkeästi fiktiivinen, mutta Mengiste värittää historiaa ja täyttää tyhjäksi jätettyä tilaa taitavasti.

Korona-aikana olen kaivannut kirjoiltani tiedon sijaan enemmän todellisuuspakoa, kaukomaita ja kiinnostavia kulttuureja. Etäisyyttä pienestä ja pitkäveteisestä arjesta niin ajassa kuin paikassa. Siihen tarpeeseen tämä kirja vastasi täydellisesti.